(Pieniä) askelia

Pikkuhiljaa lähtee arki täällä maailmalla käyntiin. Tänään oli ensimmäinen yliopistoon ja opiskeluun liittyvä asia, eli Erasmus-vaihtareiden orientaatio. Löysin jo ennen koko tilaisuutta siitä kv-toimiston edestä ihan sattumalta toisenkin tulevan käännöstieteen opiskelijan, joka oli samaan orientaatioon tulossa. Kanariansaarilta oli tämä tyttö kotoisin, rupateltiin ihan hyvä tovi ja vaihdettiin numeroita. Vähitellen tässä siis alkaa verkostoituminen, vähän kerrassaan tutustuu uusiin ihmisiin.

Orientaatioon mennessä piti näyttää henkkareita, jotta sai oman infopakettinsa. Kyllä hieman yllätyin, kun annoin ajokortin siinä pöydän ääressä olleelle kv-toimiston työntekijälle, ja sieltä kuuluikin iloisesti ”ai moi!” Sitten tämä selittikin jo selvällä suomen kielellä mitä siinä tervetuliaispaketissa on ja minne miun pitää seuraavaksi mennä. Kävi ilmi, että suomalainen harjoittelijahan siellä oli. Pikkasen saattoi miun ilme olla näkemisen arvoinen - en ihan suoraan sanottuna odottanut kuulevani suomea livenä ennen kuin vasta jouluna kotona.   

Orientaation jälkeen seikkailin Universitäts Sportinstitutiin, sinne oli ihan hyvin matkaa mutta löysin kerrankin perille ilman mitään häslinkiä. Toiveena oli ilmoittautua sellaiselle juoksukurssille, jolla treenataan Wienin täys- tai puolimaratonille. Pikkasen harmitti, että se kurssi oli jo täynnä, vaikka aika ajoissa olin itsekin liikkeellä. Toisaalta kun miettii, että se kurssi olisi ollut keskiviikkoisin, jolloin miulla todennäköisesti on paljon luentoja ja joutuisin menemään suoraan koulusta juoksemaan, ehkä mie voin vallan mainiosti keksiä jonkin vaihtoehtoisen, vielä vähän sopivamman liikuntamuodon. Juoksemaan mie pääsen varmasti omine nokkinekin, eikä se puolimaraton ole vieläkään poissuljettu mahdollisuus. Saa nyt nähdä.

Liikuntaa mie olen kyllä viime päivien aikana saanut reilusti. Askelmittarissa olisi jo ihan hyvät lukemat tältä päivältä ja eiliseltä, jos miulla sellainen olisi. Jalat ainakin huutavat hoosiannaa. Yliopistolle kävelin aamulla, sieltä liikuntapaikasta kävelin myös kotiin, ja iltapäivällä kävin vielä kävellen shoppailemassa vähän lisää keittiötavaraa: tulin siihen tulokseen, että pelkillä kuppinuudeleilla ei elä, ja ostin pienen semi-edullisen kattilan. Menin vain yhteen tuttuun kodintarvikekauppaan ja valitsin sieltä kaikkein halvimman kattilan - en nyt tähän hätään millään jaksanut ottaa selvää, mistä saa kaikkein halvimmat kattilat tai onko missään lähellä esim. Ikeaa. Sitä paitsi alkoi olla jo vähän nälkä…

Miusta on edelleen aika uskomatonta että mie nyt ihan oikeasti asun täällä. Jotenkin tykkään tästä kaupungista hirveän paljon, ja on tosi mukavaa pällistellä ja ihmetellä kaikkea ja ihastella hienoja rakennuksia. Kaikista uskomattominta on se, että mie, maalaistyttö Koverosta, asun ehkä viidentoista minuutin kävelyminuutin päässä Itävallan parlamentista. Miettikää missä mie Suomessa asuisin, jos asuisin 15 minuutin päässä eduskuntatalosta! Ja mie kun olen aina ollut sitä mieltä, että en ikipäivänä yhtään viihtyisi isossa kaupungissa enkä aivan keskustassa. Tämä ajattelutapa näyttäisi nyt olevan jollain tavalla uhattuna.

Siitä huolimatta että uusi kotikaupunki on hieno ja että mie alan täällä viihtyä, vähän tietysti koti-ikävä vaivaa, lähinnä siksi että nyt vielä ei ihan kamalasti juttuseuraa ole, eikä oikein voi kotiväkeen tai kavereihin pitää hirveästi yhteyttä teknisistä syistä. Mie toivon että kunhan tässä alkaa koulu ja saa pakolliset hoidettavat asiat kuntoon ja netin toimimaan, pystyy välillä olemaan yhteyksissä kotiinkin ja on paremmin mahdollisuuksia osallistua kaikenlaisiin tapahtumiin ja ehkä sitä kautta löytää juttukavereita myös täältä. Ja tänä iltanahan on sitten se tervetulojuttu täällä asuntolassa, siellä on varmasti muita äskettäin muuttaneita, jotka saattaa myös olla seuraa vailla. Ohjelmassa on ilmeisesti infoa siitä miten täällä kaikki toimii, pieni asuntolakierros ja yhdet jossain lähipaikassa. Klingt gut.

ps. Keksin uuden tavoitteen tälle vuodelle. Asuntolan edessä on ilmaiseksi Österreich- ja Heute- lehtiä (täkäläisiä vastineita Metro-lehdelle), jossa on päivittäin pieni sanaristikko. Mie aion heinäkuuhun mennessä tehdä niitä aina silloin tällöin iltapuhteeksi tai matkustaessa tai milloin sattuu olemaan aikaa. Yhdeksässä kuukaudessa niitä ehtii tehdä niin monta, että ennen kun lähden takaisin kotiin, mie saan ratkaisuja lunttaamatta täytettyä siihen enemmän kuin ne yhden tai kaksi sanaa mitkä mie nyt ehkä nippa nappa pystyn. Näin opitaan kieltä ja kulttuuria!