Pikkuhiljaa lähtee arki täällä maailmalla käyntiin. Tänään
oli ensimmäinen yliopistoon ja opiskeluun liittyvä asia, eli
Erasmus-vaihtareiden orientaatio. Löysin jo ennen koko tilaisuutta siitä
kv-toimiston edestä ihan sattumalta toisenkin tulevan käännöstieteen
opiskelijan, joka oli samaan orientaatioon tulossa. Kanariansaarilta oli tämä
tyttö kotoisin, rupateltiin ihan hyvä tovi ja vaihdettiin numeroita. Vähitellen
tässä siis alkaa verkostoituminen, vähän kerrassaan tutustuu uusiin ihmisiin.
Orientaatioon mennessä piti näyttää henkkareita, jotta sai
oman infopakettinsa. Kyllä hieman yllätyin, kun annoin ajokortin siinä pöydän
ääressä olleelle kv-toimiston työntekijälle, ja sieltä kuuluikin iloisesti ”ai
moi!” Sitten tämä selittikin jo selvällä suomen kielellä mitä siinä
tervetuliaispaketissa on ja minne miun pitää seuraavaksi mennä. Kävi ilmi, että
suomalainen harjoittelijahan siellä oli. Pikkasen saattoi miun ilme olla
näkemisen arvoinen - en ihan suoraan sanottuna odottanut kuulevani suomea
livenä ennen kuin vasta jouluna kotona.
Orientaation jälkeen seikkailin Universitäts
Sportinstitutiin, sinne oli ihan hyvin matkaa mutta löysin kerrankin perille
ilman mitään häslinkiä. Toiveena oli ilmoittautua sellaiselle juoksukurssille,
jolla treenataan Wienin täys- tai puolimaratonille. Pikkasen harmitti, että se
kurssi oli jo täynnä, vaikka aika ajoissa olin itsekin liikkeellä. Toisaalta
kun miettii, että se kurssi olisi ollut keskiviikkoisin, jolloin miulla
todennäköisesti on paljon luentoja ja joutuisin menemään suoraan koulusta
juoksemaan, ehkä mie voin vallan mainiosti keksiä jonkin vaihtoehtoisen, vielä
vähän sopivamman liikuntamuodon. Juoksemaan mie pääsen varmasti omine
nokkinekin, eikä se puolimaraton ole vieläkään poissuljettu mahdollisuus. Saa
nyt nähdä.
Liikuntaa mie olen kyllä viime päivien aikana saanut reilusti. Askelmittarissa olisi jo ihan
hyvät lukemat tältä päivältä ja eiliseltä, jos miulla sellainen olisi. Jalat
ainakin huutavat hoosiannaa. Yliopistolle kävelin aamulla, sieltä
liikuntapaikasta kävelin myös kotiin, ja iltapäivällä kävin vielä kävellen
shoppailemassa vähän lisää keittiötavaraa: tulin siihen tulokseen, että
pelkillä kuppinuudeleilla ei elä, ja ostin pienen semi-edullisen kattilan. Menin
vain yhteen tuttuun kodintarvikekauppaan ja valitsin sieltä kaikkein halvimman
kattilan - en nyt tähän hätään millään jaksanut ottaa selvää, mistä saa
kaikkein halvimmat kattilat tai onko missään lähellä esim. Ikeaa. Sitä paitsi
alkoi olla jo vähän nälkä…
Miusta on edelleen aika uskomatonta että mie nyt ihan oikeasti
asun täällä. Jotenkin tykkään tästä kaupungista hirveän paljon, ja on tosi
mukavaa pällistellä ja ihmetellä kaikkea ja ihastella hienoja rakennuksia. Kaikista
uskomattominta on se, että mie, maalaistyttö Koverosta, asun ehkä viidentoista
minuutin kävelyminuutin päässä Itävallan parlamentista. Miettikää missä mie
Suomessa asuisin, jos asuisin 15 minuutin päässä eduskuntatalosta! Ja mie kun
olen aina ollut sitä mieltä, että en ikipäivänä yhtään viihtyisi isossa
kaupungissa enkä aivan keskustassa. Tämä ajattelutapa näyttäisi nyt olevan
jollain tavalla uhattuna.
Siitä huolimatta että uusi kotikaupunki on hieno ja että mie
alan täällä viihtyä, vähän tietysti koti-ikävä vaivaa, lähinnä siksi että nyt
vielä ei ihan kamalasti juttuseuraa ole, eikä oikein voi kotiväkeen tai
kavereihin pitää hirveästi yhteyttä teknisistä syistä. Mie toivon että kunhan
tässä alkaa koulu ja saa pakolliset hoidettavat asiat kuntoon ja netin
toimimaan, pystyy välillä olemaan yhteyksissä kotiinkin ja on paremmin mahdollisuuksia
osallistua kaikenlaisiin tapahtumiin ja ehkä sitä kautta löytää juttukavereita
myös täältä. Ja tänä iltanahan on sitten se tervetulojuttu täällä asuntolassa,
siellä on varmasti muita äskettäin muuttaneita, jotka saattaa myös olla seuraa
vailla. Ohjelmassa on ilmeisesti infoa siitä miten täällä kaikki toimii, pieni
asuntolakierros ja yhdet jossain lähipaikassa. Klingt gut.
ps. Keksin uuden tavoitteen tälle vuodelle. Asuntolan edessä
on ilmaiseksi Österreich- ja Heute- lehtiä (täkäläisiä vastineita Metro-lehdelle),
jossa on päivittäin pieni sanaristikko. Mie aion heinäkuuhun mennessä tehdä
niitä aina silloin tällöin iltapuhteeksi tai matkustaessa tai milloin sattuu
olemaan aikaa. Yhdeksässä kuukaudessa niitä ehtii tehdä niin monta, että ennen
kun lähden takaisin kotiin, mie saan ratkaisuja lunttaamatta täytettyä siihen
enemmän kuin ne yhden tai kaksi sanaa mitkä mie nyt ehkä nippa nappa pystyn.
Näin opitaan kieltä ja kulttuuria!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti