Jees, nyt on itävaltalainen pankkikortti lompakossa. Paha
vaan, että en ottanut huomioon, ettei tilisiirto suomalaiselta tililtä
itävaltalaiselle ole ihan samalla sekunnilla käytettävissä, niin kuin saman
pankin sisällä tililtä toiselle tehtävät siirrot. Noh, onneksi on vielä pariksi
päiväksi vaatteita, enköhän mie jo huomenna pääse pyykinpesuun…
Tänään oli ohjelmassa heti aamusta vielä yksi virasto, tällä
kertaa maahanmuuttovirasto. Kiltisti menin sinne jo heti kahdeksalta, kun se
aukesi, mutta enpä ollut ainoa. Vuoronumero 50, vaikka olin ottamassa sen viisi
yli kahdeksan. Eikä se tietenkään riittänyt, että odotin yhdellä
vuoronumerolla, vaan sitten kun olin jo 40 minuuttia odottanut ja pääsin
sisälle sinne toimistoon, siellä lykättiin uusi vuoronumero käteen. Siinäpä
sitten odoteltiin toiset 40 minuuttia. Puolitoista tuntia kesti koko toimitus,
kolmekymppiä köyhempänä lähdin sieltä yhden ainokaisen leimatun paperin kanssa.
Byrokratian maailma on ihmeellinen, ei voi muuta sanoa.
Iltapäivällä kävin sitten pyörimässä Wienin ihan
keskustassa, eli 1. kaupunginosassa eli Innere
Stadtissa. Siellä sai kuvitella olevansa rikas, kun käveli Kohlmarkt-katua
pitkin ja kurkisti varovasti Diorin, Tiffanyn, Pradan, Guccin ja kumppaneiden
näyteikkunoista sisään. Ei kyllä kauhean paljon uskaltanut jäädä
pällistelemään, saati ottamaan valokuvia, sen verran pelottavan näköinen
vartijankorsto seisoi joka ainoan putiikin ovella. Olisivat vielä luulleet että
suunnittelen ryöstöä, kyllähän miusta näkee jo kilometrin päähän, ettei miulla
oikeasti ole varaa hirveästi mitään noista kaupoista ostaa. Mutta olihan se
hauskaa haaveilla, että jonain päivänä ehkä vielä on!
Muutenkin tuo 1. Bezirk vaikuttaa siltä että se olisi
rakennettu rikkaita varten - niillä on nimittäin varaa mennä siellä paikasta
toiseen taksilla. Taksikuskit nimittäin ehkä pystyy siellä pikkukatujen
labyrintissä jonkin tietyn paikan löytämään (ja takseja siellä kyllä
riittääkin), mutta normaalilla ihmisellä ei taida olla mitään toivoa. Mie en
yksinkertaisesti ymmärrä, miten siellä voi liikkua eksymättä, suurin osa
pikkukaduista on siellä tasan samannäköisiä. Lisäksi ne kadut kulkevat ihan
miten sattuu, ei mitenkään loogisesti itä-länsi- ja pohjois-etelä-suuntaisesti,
vaan vanhan kaupungin henkeen sopivasti ristiin rastiin. Nytkin mie ihan
suvereenisti vaan päätin että kävelen näitä katuja sattumanvaraisesti ja katson
mitä löydän. Sitten kun en enää jaksa niin etsin ihan minkä vaan julkisen
liikenteen pysäkin tai muun tutun paikan, mistä pääsen sitten takaisin
asuntolalle päin. Ihan toimiva taktiikka oli, onneksi en löytänyt mitään tosi
ihanaa paikkaa sieltä pikkukujilta, olisi muuten harmittanut, kun en olisi
löytänyt sitä enää uudestaan.
Siitä tulikin mieleeni, että niin meinasi käydä yhdelle
kirjakaupalle tässä ihan asuntolan kulmilla. Kävelin siitä kerran muutamia
päiviä sitten ohi, mutta se oli silloin kiinni, ja ajattelin, että tänne pitää
kyllä tulla joskus niin että se on auki. Mutta enpä mie sitten enää
muistanutkaan millä kadulla se oli. Tänään mie kuitenkin löysin sen lopulta, ja
onneksi löysin! Se on nimittäin sellainen antikvariaatti, mistä saa tosi halpaa
lukemista - tänään ostin pokkarin 80 sentillä. Erittäin hyvä puoli tässä on se,
että kun mie ostan näitä halpoja pokkareita, mie voin sitten viedä niitä
sellaisiin tuo tullessas, vie mennessäs -tyyppisiin kirjojen vaihtopisteisiin
kun olen ne lukenut, ja ottaa tilalle uutta lukemista. Tuossa lähellä on
ainakin yksi. Näin mie selviän vuodesta ilman suomalaista kirjastojärjestelmää!
Nyt kun on nuo pankki- ja maahanmuuttoasiatkin kunnossa,
alkaa olla kaikki pakolliset paperihommat tehty, lukuun ottamatta tietysti
kouluun liittyviä. Voi kunpa alkaisi lopultakin jo se lukukausi, niin saisi
nekin pois päiväjärjestyksestä! Sitten olisi kaikki hyvin, kun kaikki
kurssivalinnat ja Learning Agreementit olisi onnistuneesti takana. Ehkä sitten
tämä hemmetin stressi-ihottumakin jo paranisi, ja hiukset pysyisi paremmin
päässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti