Nyt kun mie olen ollut aika tarkkaan kaksi kuukautta
Suomessa, viikon Tampereella, arki alkaa pikkuhiljaa kesän ja kesätöiden
jälkeen normalisoitua. Paino sanalla pikkuhiljaa.
Tässä on ollut pari muuttujaa, ja nyt mie sain yliopiston paluuorientaatiossa
sanoja niille tunteille ja muille ilmiöille joita miun pääkopassa on
myllertänyt. Koska tämä on aika olennainen osa vaihtarikokemusta, pitäähän
siitäkin pikkusen blogata. Sitä paitsi tästä ei ehkä puhuta tai varoitella
tarpeeksi.
Vaihtoon lähtiessä sitä osaa odottaa, että ulkomaille
muuttaessa voi tulla kulttuurishokki – se on ihan itsestään selvää. Vaikka
miulle itelleni ei mitään valtavaa kulttuurishokkia tullutkaan, osittain
varmasti sen takia, että en ollut ihan ummikko keskieurooppalaisten kulttuurien
suhteen, vaan tiesin vähän mitä odottaa. Harvemmin sitä kuitenkaan odottaa,
että kotiinpaluussa voisi olla samankaltaisia ongelmia.
Mie olin kuullut siitä ennenkin, jopa päntännyt siihen liittyvää
tietoa yhteen tenttiin Wienissä. Rakkaalla lapsella on monta nimeä: re-entry
shock, paluushokki, käänteinen kulttuurishokki. Tietyissä piireissä myös
post-Erasmus depression, Erasmuksen jälkeinen masennus. Myö heitettiin siitä
läppää huhtikuusta asti, mie valmistauduin siihen sopimalla töiden alun
mahdollisimman lähelle kotiinpaluuta. Jotenkin mie en siitä huolimatta osannut
varautua siihen, miten intensiivistä se voi olla.
Ensimmäisen kuukauden Wienistä kotiintulon jälkeen mie elin
ikään kuin kuplassa. Mie söin, nukuin, kävin töissä. Koko ajan teki vaan mieli
puhua Wienistä ja kertoa jatkuvasti kaikesta mitä siellä tapahtui ja mikä
siellä oli erilaista. Ja miulla oli siihen riittävästi mahdollisuuksiakin: melkein
joka viikko joku työkaveri tuli lomalta takaisin töihin tai osui ensimmäistä
kertaa samaan vuoroon ja halusi kuulla miten meni ja millaista oli.
Puhumattakaan kaikista muista ihmisistä joita joskus hyvin satunnaisesti sattui
vapaalla näkemään. Toisaalta taas itse työteon aikana ajatukset pysyivät aika
tehokkaasti itse asiassa, eikä ehtinyt miettimään koko asiaa. Oli sitä paitsi
oikeasti aika kiva olla välillä kotona perheen luona.
Sitten kuukauden jälkeen alkoi alamäki. Silloin oli
muutenkin vähän hankalaa, oli uniongelmia ja väsymystä. Mie olin ollut Wienissä
onnellisempi kuin koskaan, ja mie aloin pelätä, että mie en ehkä enää olekaan
yhtä onnellinen Tampereella. Mie muutuin Itävallassa aika tavalla, mie opin
paljon ja koin vielä enemmän. Entä jos mie en enää sovikaan siihen elämään,
jota mie aiemmin olin elänyt? Entä jos muuttunut mie ei enää olekaan
tyytyväinen siihen lokeroon, jonka mie oon tänne itelleni muovannut? Entä jos
mie en enää saa muokattua sitä lokeroa sellaiseksi, missä mie voisin olla
samalla tavalla onnellinen kuin Wienissä?
Siihen pelkoon liittyi kuitenkin yksi perustavanlaatuisesti
väärä oletus: että miun elämä Tampereella olisi edelleen sama. Elämä on mennyt
täälläkin vuoden eteenpäin, eikä ole jäänyt odottamaan. Mie pidin tosi
tiiviisti yhteyttä vanhempiin ja siskoihin koko vuoden, ja kävin siskon
lakkiaisissakin kesäkuussa, joten kotona sitä ei samalla tavalla huomannut.
Tampereella tilanne oli eri. Kaverit ovat muuttuneet, muuttaneet ja tehneet
kandejaan valmiiksi. Miun kämppis on vaihtunut, ja miun kotitalon eteen on
noussut uusi kerrostalo. TKL:n bussien numerot ja reitit ovat muuttuneet.
Yliopistolle on tullut uusia opettajia. Lista jatkuu. Jokainen uutuus sotkee
miun konseptia ja tuntuu omituiselta. Mie odotin, että kaikki on samalla
tavalla kuin vuosi sitten, vaikka mie samanaikaisesti pelkäsin juuri sitä.
Vähemmästäkin menee sekaisin.
Kun meille kerrottiin siellä paluuorientaatiossa
käänteisestä kulttuurishokista, mie ajattelin koko ajan: ”Juuri tuolta miusta
tuntuu! Mistä se tietää?!” ja ”Luojan kiitos mie en ole ainoa.” Sieltä saatiin
myös hyviä työkaluja paluushokin selättämiseen. Vinkkinä kaikille vaihtoa
suunnitteleville, jos teille järjestetään tuollainen paluuorientaatio, menkää. Koska sen jälkeen kun mie
tajusin, että hitto soikoon, miulla on sittenkin post-Erasmus-syndrooma, se on
helpottanut aika tavalla. Mie muutun, koti muuttuu, kaverit muuttuvat, ja se
kuuluu asiaan. Sitä, mitä mie olen Wienissä oppinut, voi soveltaa myös täällä,
vaikka se ei tapahdukaan yhdessä yössä. Miun pitää vaan taas löytää paikkani.
Ja koska mie tein sen jo kerran, vasta vuosi sitten, ja vielä vieraassa maassa,
mie olen periaatteessa ammattilainen siinä hommassa.
Lopuksi pitää vähän mennä itseensä ja tunnustaa virheensä.
Miun olisi pitänyt pitää kavereihin aktiivisemmin ja vastavuoroisemmin yhteyttä.
Mie kerroin blogissa vain omia kuulumisiani, mutta en kysellyt monilta
kavereilta juurikaan, että mitä teille kuuluu. Jos olisin pysynyt vähän
paremmin kartalla siitä, mitä kaikkea täällä tapahtui sinä aikana kun mie olin
poissa, muutokset olisivat ehkä tuntuneet vähän jo valmiiksi tutuilta. Siksipä
mie aion nyt yrittää parantaa tapani, ja aktiivisesti kysellä mitä teille
kuuluu ja pyytää teitä kahville tai syömään tai jumppaan ja niin edelleen ja
niin edelleen. Koittakaa kestää! :)
