Minä lähden Pohjois-Karjalaan

Nythän on taas se aika vuodesta, kun lehdissä lasketaan kuka kirjoitti eniten älliä ja missä lukiossa on nohevimmat ylioppilaat. Tänä vuonna sattuu myös olemaan niin, että yhtä uutta ylioppinutta juhlistetaan myös meillä kotona, ja sehän tarkoittaa sitä, että miekin teen tässä ylihuomisesta sunnuntaihin pikavisiitin kotiseudulle Pohjois-Karjalaan. Farkut tosin ei vaihdu verkkarihousuun, vaan juhlamekkoon ja korkkareihin.

Sinällään tämä reissu sattuu ihan käytännölliseen saumaan, koska nyt miulla on ensiluokkainen mahdollisuus niin sanotusti muuttaa puolet tavaroistani takaisin Suomeen. Toisaalta se on myös äärimmäisen surullinen tapahtuma, koska se tarkoittaa, että kuukauden päästä pitää muuttaa loputkin. 

 

Mie olen ollut etukäteen aivan tuhottoman huolissani siitä, miten hemmetissä mie saan kaikki tavarani roudattua Suomeen. Tänne tullessanihan mie en ihan hirveästi edes ottanut vaatetta mukaan, ajattelin että tuleehan sitä kuitenkin ostettua. Ja sitähän tuli. Mie ajattelin sitten, että pakkaan kaiken sellaisen, mitä ilman pystyn elämään kuukauden, ja vien ne jo nyt lakkiaisreissulla porukoille talteen, ja tulen tyhjän matkalaukun kanssa takaisin. Tämän suunnitelman suurin heikkous oli suunnitteluvaiheessa Finnairin 23 kilon painorajoitus matkatavaroille. En ollut kauhean optimistinen, että se 23 kiloa riittäisi.

Tässä sunnuntaina kuitenkin otin matkalaukun esille ja aloin latoa sinne syys- ja talvivaatteita. Elän myös toivossa, että kesä-heinäkuussa ei ole tarvetta puolelle tusinaa villatakkeja (Ei saa kysyä miksi miulla on niitä niin monta täällä mukana), ja pakkasin nekin. Ylimääräiset kirjat ja kengät joutanee myös viedä, ja kaikkea muuta roinaa mitä täältä löysin. Lopputulos: 18 kiloa.

Mie olen hyvin yllättynyt, etteivät ne tavarat paina sen enempää. Pitää oikein yrittää keksimällä keksiä, mitä muuta täältä vielä joutaa, että saa mahdollisimman hyvin hyödynnettyä sen kilomäärän, koska luultavasti kesällä on joka tapauksessa tiukkaa. Air Balticilla on sitä paitsi a) pienempi ja b) tiukempi painorajoitus. Mutta jotenkin miun ajatusprosessia ja pakattavien tavaroiden löytämistä vähän jarruttaa se, että mie en ole ihan riemusta kiljuen täältä lähdössä. Totta kai on kivaa mennä kotiin ja näin, mutta silti. Vähän kaksipiippuinen juttu. 

Vienna, 12 points!

Eilen illalla oli sitten se kauan odotettu hetki - Eurovision 2015 ja finaali. Ja tottahan tätä kotikisojen ihmettä piti olla todistamassa toiseksi parhaassa mahdollisessa paikassa, eli Itävallan suurimmassa Public Viewingissä Eurovision Villagessa Rathausplatzilla. Mikä teki kukkaroon noin sata euroa pienemmän loven kuin se, jos olisi yrittänyt mennä pääkallopaikalle Stadthalleen, mutta oli tunnelmaltaan vähintään yhtä huikea.

Myö mentiin sinne Rathausplatzille siis äärimmäisen hyvissä ajoin, koska sateen riski oli merkittävä, ja eläteltiin toivoa, että päästäisiin taas sinne katoksen alle istumaan. Tiedossa oli, että ne katsomot avataan klo 16, joten päätettiin mennä sinne klo 17 katsomaan mikä on tilanne. Osattiin aavistaa, että porukkaa on tulossa kuin pipoa, mutta sitä ei osattu ennakoida, että se katsomot olisivat aivan täynnä jo neljä tuntia ennen h-hetkeä. Onneksi kuitenkin hetken kytättyämme sieltä löytyi vielä kolme vierekkäistä vapaata paikkaa, jotka pystyttiin nelistään valtaamaan. Valitettavasti osa meidän porukasta joutui jäämään muualle, kun tulivat vasta myöhemmin paikalle, mutta ei voinut yksinkertaisesti mitään - väkeä oli vaan niin paljon.

Ne neljä tuntia ennen show’ta meni aika rattoisasti, syötiin eväitä ja katseltiin esityksiä, joita siellä Rathausplatzilla oli. Ainut vaan, että koska vettä tuli siinä alkuillasta aika railakkaasti, eikä varsinaisella lavalla ollut minkäänlaista kattoa (fiksu veto, etten sanoisi…), niin ne esiintyjät joutuivat esiintymään sen ison LED-näytön takana sateen suojassa, ja se kuva sitten välitettiin kameroiden kautta screeneille. Mutta olipahan ainakin jotain katsomista. Siellä oli tanssiryhmä, a cappella -kuoro, viisuvapaaehtoistyöntekijöiden kuoro ja Conchita Wurstin laulunopettaja bändeineen. Viimeksi mainittu esitti vähän ennen finaalin alkamista Loreenin Euphorian, ja yleisöllä oli kivaa, istumapaikoillakin noustiin tanssimaan. (Enkä kiellä, etteikö se olisi voinut osittain olla myös lämmittelykeino. Oli vähän raikas ilma.)

Ja sitten se alkoi, viisufinaali 2015. Oli ehkä pikkusen siistiä. Meillä oli liput ja huivit, ja oltiin kyllä koko porukka täydellä sydämellä mukana. Bilebiisit (lue: lähinnä Israel, ja Ruotsi, eipä niitä bilebiisejä siinä balladitulvassa ihan valtavasti ollut) tanssittiin seisaallaan, balladeihin eläydyttiin heilumalla tahdissa. Ainakin meidän puoleisessa katsomossa oli suhteellisen paljon Ruotsin faneja, sen kyllä kuuli. Ja ihan rehellisyyden nimissä sanottakoon, että kyllä miekin sitä Ruotsia kannustin. Tarttuva biisi!

Jossain vaiheessa Itävallan TV-lähetyksen selostaja, jonka ääni siis meillekin sinne Rathausplatzille välitettiin, kertoi että poliisi oli joutunut laittamaan Rathausplatzin kiinni, ettei sinne enää tulisi lisää ihmisiä, se oli jo liian täynnä. Ihmisiä oli ilmeisesti ollut jo Ringstrassella asti, mikä tietysti vähän hankaloittaa liikennettä. Totuushan on se, että väkeä oli kuin pipoa koko ajan, niin kuin vähän ounasteltiinkin. Tunnelma oli sen mukainen, eli tosi korkealla. Ja toisin kuin ilmeisesti Stadthallessa, Rathausplatzilla ei buuattu edes Venäjälle, vaan kaikille hurrattiin tasapuolisesti.

Yksi illan kohokohdista oli tietysti pisteidenlasku, eikä vähiten siksi, että Itävallan pisteet luettiin nimenomaan sieltä meidän Rathausplatzilta. Se myö siis nähtiin ihan livenä! Ja koska katsomossa oli paljon sekä Venäjän että Ruotsin faneja, tunnelma oli pisteidenlaskun alusta loppuun ihan katossa. Fanit pitivät tietysti kunnon älämölöä aina kun suosikki sai isoja pisteitä. Kun se Ruotsi sitten voitti, ruotsalaiset toverimme eivät meinanneet housuissaan pysyä. Ja sitten taas tanssittiin ja juhlittiin.

Hieman kävi ehkä viisuviikko voimille, oli todella tiivis aikataulu ja jäi unet vähän vajaiksi joka yö tällä viikolla. Pisteidenlaskun alkamisen aikoihin väsytti jo finaalin aikana aika reilusti, tuloksen paljastumisen aikaan tuli pieni herättävä adrenaliinipiikki, mutta kotimatka tuntui kyllä aika pitkältä. Viimeiset 50 metriä kotiovelle oli jo aika haaste, kun väsymys iski kunnolla päälle. Ei tarvinnut ihan kauhean kauan unta etsiä, kun lopulta pääsin sänkyyn. Ja nukuin puoli yhteentoista, mikä miun kaltaiselle aamuvirkulle on sama, kuin jos normaali ihminen olisi nukkunut kolmeen iltapäivällä.

Nyt on ihan vähän tyhjä olo, kun se hetki, mitä on koko vuoden odottanut, tuli ja meni. Mitäs sitten odotetaan? Vaihto lähenee loppuaan, mutta sitä hetkeä, kun pitää sanoa heippa Wienille ja varsinkin ystäville, ei kyllä pysty ilolla odottamaan. Se on kuitenkin varma ja vissi, että ensi vuonna tuntuu tämän mahtavan illan jälkeen tosi laimealta katsoa viisuja kotisohvalta. Varmaan pitää järjestää kunnon viisujuhlat ruokineen ja juomineen, eihän siitä muuten mitään tule!

Loppuun vielä viisuviikon kohokohdat:

1) Israelin esitys ja siihen liittyvä tunnelma Rathausplatzilla (Kappalehan ei sinällään ollut mikään musiikkitaiteen helmi, mutta voi hyvä elämä mitkä bileet se sai katsomossa aikaan!)

2) Koko muu finaali

3) Itävallan pisteiden julkistaminen (Ihan vaan siksi, että on hienoa sanoa kaikille, että miepäs olin siellä mukana ja näin sen livenä.)

4) Semifinaali 1 Rathausplatzilla (Koska aina mun pitää kannustaa Pertti Kurikan Nimipäiviä.)

5) Semifinaali 2 Rathausplatzilla (Hyvä tunnelma, vaikka kylmä oli kuin Siperiassa, mutta silti miljoona kertaa jännempää kuin kotisohvalla)

6) Big Five livenä Eurovision Villagessa keskiviikkona (Australian viisu oli parempi livenä ja akustisena.)

Kiitos Conchita Wurst, että toit viisut Wieniin juuri tänä vuonna! Kyllä kävi aivan uskomattoman hyvä tuuri, että tällainen viisufriikki kuin minä pääsin vaihtoon Itävaltaan juuri tänä vuonna. Joskus ne asiat vaan loksahtaa kohdalleen.

  

Good evening, Europe!

Nyt se sitten on alkanut, kun sitä koko vuosi odotettiin: eilen polkaistiin Euroviisut ihan kunnolla käyntiin 1. semifinaalin merkeissä. Kotikisat kun on nyt käytännössä kyseessä, ja kaikki tapahtuu tuossa kävelymatkan päässä, niin aivan tyhmäähän se olisi, jos ei käyttäisi tilaisuutta hyväksi ja olisi messissä mahdollisimman paljon. Ainoa vaan, että se vaatii vähän priorisointia ja suunnittelua, kun olevinaan pitäisi tehdä jotain koulujuttujakin, varsinkin kun viime viikonloppukin meni maailmalla, ja lakkiaisreissukin on tulossa. Miun ylisuorittajapuoleni meinaa vähän vetää pulttia, kun en millään saa yhtä hankalaa käännösteknologian kotitehtävää onnistumaan, vaan joudun taistelemaan käännösmuistiohjelman kanssa ja tuhlaamaan siihen aikaa, jota miulla ei tällä viikolla oikeastaan olisi, mutta ei auta kuin purra hammasta ja tiukan paikan tullen laittaa tehtävä puolivalmiina tarkistettavaksi.

Mutta siis. Eilen oltiin porukalla katsomassa 1. semifinaalia Rathausplatzin Public Viewingissä. Mentiin tosi ajoissa sinne, koska ajateltiin että saadaan niin hyvät paikat ja nähdään jotakin. Onneksi lavalla oli koko illan esityksiä, niin ei edes ollut tylsää odotella show’n alkamista. Ja todellakin kannatti mennä ajoissa, koska päästiin jopa istumaan, ja mikä vielä parempaa, katoksen alle. Erityisesti siitä katoksesta oltiin todella kiitollisia, koska illan mittaan alkoi sataa vettä, ja loppuvaiheessa löytyi jostain jopa ukkoskuuro. Hyvä show oli, luonnon valoefektit (lue: salamat) ja kaikki.

Tunnelma oli tosi hyvä, väkeä oli kuin pipoa, esteetön näkymä parillekin screenille, huikea show ja Suomen esitys - eipä siihen paljon muuta voi enää toivoa. Ilmakin oli aika lämmin sateesta huolimatta, pelkällä villatakilla pärjäsi koko illan, vasta kotiin lähtiessä heitin takin päälle. Tietysti harmitti, ettei Pertti Kurikan Nimipäivät päässyt jatkoon, mutta siitä huolimatta oli kyllä mahtava ilta. Mie voisin kyllä mennä myös torstaina, jos varsinkin puolalaiset kaverit innostuu lähtemään omaa maataan kannustamaan, mutta lauantain finaalia mennään katsomaan joka tapauksessa.

Tänäänkin käytiin yhden ranskalaisen kaverin kanssa Rathausplatzilla katsomassa livenä Big Fiven (eli niiden maiden jotka on automaattisesti finaalissa) ja Australian esityksiä. Vettähän tuli kuin aisaa, mutta esitykset olivat hyviä. Kaverin piti lähteä etuajassa, koska sillä oli menoa, mie odottelin hetken sateen laantumista että sain käppäillä kotiin kuivin jaloin. Sen verran oli viileä ilma, että Espanjaa ja Italiaa en jäänyt katselemaan, kun alkoi palella. Mutta nähtiinpä ainakin Australia, Ranska ja Iso-Britannia, ja päivän viisuannos on nautittu!

Kyllä kävi tuuri, että Itävalta voitti viime vuonna! Tämä koko tapahtuma on kyllä niin mahtava, mie olen superiloinen, että olen juuri tänä vuonna täällä Wienissä ja pääsen kokemaan tämän. Olen mie kuitenkin sen verran viisufani, olkoon kuinka laimeaa tai noloa hyvänsä. Wien saa miulta varsinkin tällä viikolla, mutta muutenkin aina ja ikuisesti täydet 12 pistettä.   

Zagreb, Kroatia

Meillä oli koko talven ja kevään puhetta kahden kaverin kanssa, että lähdetään tässä kesän korvalla jonnekin reissuun, ja ykkösvaihtoehto oli koko ajan Kroatia. Tänä viikonloppuna se suunnitelma toteutettiin budjettimatkana Kroatiaan. Alle satasella per naama matkustettiin Eurolinesin bussilla Zagrebiin (viisi tuntia suuntaansa), majoituttiin yllättävän hienossa hostellissa lähellä keskustaa ja vietettiin aivan hulvattoman hauska viikonloppuloma.

Perjantai-aamuna matkustettiin siis sinne. Jo suunnitteluvaiheessa syntyi pieni jännitysmomentti: Kroatia on EU-maa, mutta ei kuulu Schengen-alueeseen, mikä tarkoittaa että sinne matkustettaessa on rajatarkastus, eikä toisella kaverilla ollut passia. No, onneksi selvisi, että virallinen henkilöllisyystodistus on riittävä, ja päästiin ylipäätään lähtemään. Mutta olihan se aika jännää, miun ei ole Euroopan sisällä tainnut koskaan aiemmin tarvinnut passia hirveästi esitellä, mitä nyt lentokentällä henkilöllisyystodistuksena.

Meillä oli siinä mielessä vähän kökkö tuuri, että perjantaina satoi vettä. Siksi mentiin iltapäivällä käymään museossa sen sijaan että olisi tarvottu hirveän kauan vesisateessa. Kohteeksi valikoitui Museum of Broken Relationships, jonka idea oli, että ihmiset saivat lahjoittaa sinne pieleen menneisiin parisuhteisiinsa liittyviä tavaroita, jotka asetettiin esille niihin kuuluvien tarinoiden kera. Osa oli surullisia, osa oli humoristisia, kaikki olivat mielenkiintoisia. Erityisen mieleenpainuva ja miun huumorintajuun osuva esine oli pelipaita, johon liittyvä tarina oli yksinkertaisesti He was a player.

Lauantai oli myös pilvinen, mutta pitkälti sateeton päivä. Mentiin mukaan sellaiselle miulle ennestään tutulle ilmaiselle kävelykierrokselle, ja nähtiin kyllä aika kattavasti kaupunkia. Zagreb ja Kroatiahan ovat olleet aikoinaan osa Itävalta-Unkaria, ja Zagreb on joltain osin vähän kuin mini-Wien. Varsinkin yksi arkkitehti tykkäsi kovin ottaa vaikutteita Wienistä, ja Zagrebin tuomiokirkko näyttää todella paljon samalta kuin meikäläinen Votivkirche tai Rathaus. Ja Ringstrasseakin on matkittu, siellä se vain on hevosenkengän muotoinen, mutta ihan yhtälailla niidenkin katujen varrella on komeita rakennuksia ja puistoja.  Mukaan lukien kasvitieteellinen puutarha, joka oli myös aika mahtava.

Kävelykierroksen opas oli tosi hyvä, ja saatiin paljon tietoa Zagrebista ja hyviä vinkkejä iltapäivää ja seuraavaa päivää varten. Yksi oppaan vinkeistä oli mennä syömään yhteen ravintolaan, jossa tarjoillaan sellaista perinteistä kroatialaista ruokalajia, jolla oli hankalahko, liian paljon konsonantteja sisältävä nimi, jota en enää kuollaksenikaan muista. Siinä oli joka tapauksessa juustoa ja taikinaa vähän lasagnemaisessa muodossa, ja se oli todella hyvää. Tänään aamulla ennen kotiinlähtöä toteutettiin vielä toinenkin oppaan vinkeistä, ja käytiin Mirogoj-hautausmaalla. Kuulostaa masentavalta, tiedän, mutta pointti oli se, että siellä oli tämän Wienistä tykkäävän arkkitehdin suunnittelema rakennus ja näkymä vuoristoon. Sää oli kaunis, joten ihan vaikuttava reissu sekin oli.

En muista ihan äsken nauraneeni kolmen päivän sisään noin kamalan paljon. Herätettiin eilen illalla jopa vähän pahennusta hostellissa, kun käkätettiin ihan kontrolloimattomasti jollekin täysin typerälle jutulle. Oli aivan mahtava reissu mahtavassa seurassa, ja nyt ei enää edes haittaa, että missasin Euroviisujen avajaiset tänä iltana. Oli sen arvoista.

Viisuista puheen ollen, nyt alkaa sitten viisuviikko. Tiistaina 1. semifinaali, ajatus on mennä Rathausplatzille Public Viewingiin. Tänään nappasin mukaani viisuteemaisen ilmaislehden, jossa muuten nimettiin PKN yhdeksi voittajakandidaatiksi. Jää nähtäväksi, mutta toivotaan parasta. Kävi miten kävi, mie olen kyllä kannustamassa ja hengessä mukana koko viikon.  

Sommernachtskonzert

Silläkin uhalla, että miun pitää huomenna herätä ennen kuutta, jotta ehdin ajoissa bussiasemalle meidän Kroatian reissua varten, nyt on kyllä pakko vähän hehkuttaa ja leijua ennen nukkumaanmenoa.

Tänään oli Schönbrunnissa Wienin filharmonikkojen Kesäyökonsertti. Valtavan kokoinen ulkoilmaproduktio, johon oli ilmainen sisäänpääsy. Mie en jotenkin ollut etukäteen yhtään rekisteröinyt, miten valtava tapahtuma se on, vasta kun juttelin yhden asuntolakaverin kanssa, joka oli ollut siellä aikaisempina vuosina, se mittakaava alkoi vähän selventyä. Sitten kun kuulin, että se koko juttu televisioidaan ja lähetetään suorana myös ulkomaille, kävi selväksi että nyt ollaan jännän äärellä. Yllätyksiä riitti kuitenkin vielä siihenkin asti, kun ostin itselleni käsiohjelman.

Meinasin saada sydänkohtauksen kun näin sen konsertin ohjelman. Mie en ollut aavistanut yhtään, että niillä olisi tänä vuonna vähän Pohjoismaa-teema. Mutta näin kuitenkin oli, ja sen takia setissä oli mukana miun kaksi ehdotonta suosikkikappaletta klassisen musiikin alalta, nimittäin Edvard Griegin Aamutunnelma ja Vuorenkuninkaan salissa. Ja kukapa suomalainen ei olisi vaikuttunut, kun orkesterimusiikin ykkösnimi päättää tuollaisen konsertin Sibeliuksen Finlandiaan.

Eikä se konsertti ollut vain kuunneltavaksi, vaan myös katseltavaksi, koska se Schönbrunnin puistoalueella oleva Gloriette ja itse konsertin varta vasten rakennettu näyttämö oli yhtä suurta valkokangasta kunnon valoshow’lle. Todella vakuuttava esitys, joka vaan parani loppua kohden, ja huipentui ilotulitukseen. Miettikää nyt, miten tuosta voisi muka parantaa: Schönbrunn plus valoshow plus huippumusiikki. Siinä on kaikki muuttujat kohdallaan. Valitettavasti kuvia tästä ihanuudesta ei toistaiseksi ole tarjolla, koska miun kamera ei oikein menesty hämäräolosuhteissa. Mutta onneksi miulla on ihania kavereita, joilla on paremmat kamerat, ja jotka on luvannut lähettää miulle ottamiaan kuvia myöhemmin!

Mutta todella ihanaa oli myös, se että kun orkesteri soitti tavallaan encorena yhden todella perinteisen Wienin valssin, ihmiset olivat oikeasti mukana ja tanssivat. Se oli tosi herttaista, vaikka itse vain huojuin paikallani. Liittokansleri Faymann oli kyllä ihan oikeassa, kun sanoi avauspuheessaan, että musiikki on ruokaa sielulle. Nyt on miun sielua ruokittu oikein urakalla. Oli ehdottomasti yksi koko vaihtoajan mahtavimmista kokemuksista. Katsotaan meneekö viisut vielä ohi, se nähdään ensi viikolla. Mutta sitä ennen Kroatia, to be continued…

H-hetki lähestyy

Tämä alkuviikko on kyllä ollut yhtä juoksemista. Maanantaina tein aamulla kouluhommia itsenäisesti mikroluokassa, menin luennolle puoliltapäivin ja kävin jumpassa sen jälkeen. Sieltä kiirehdin Schloss Neugebäudeen, yhteen linnaan Simmeringissä, jotta voitiin suunnitella ryhmätyönä yhdelle enkun kurssille tehtävää arkkitehtuuriraporttia. Eikä sekään vielä riittänyt, vaan illalla menin vielä parin tandemkaverin kanssa Uraniaan katsomaan yhden suomalaisen leffan. Siellä oli pohjoismaiset elokuvajuhlat, ja Tavarataivas oli yksi siellä esitettävistä leffoista. Ja se oli hullun hyvä, ja mie pystin jopa perustelemaan itselleni, että miun on ihan ok mennä katsomaan suomalaista elokuvaa, koska siinä oli saksankieliset tekstitykset ja oli siksi translatorisesti kiinnostava tapaus. Eilen samanlainen rumba, paitsi että varsinaista koulua oli tuplasti pidempään, ja leffa ja linna vaihtui puistossa istumiseksi tandemkaverin kanssa juoruten. Ja tänään koulussa koko päivä. Vaihdoin tosin läksyjen tekemisen tältä aamulta bloggaamiseen ihan mielenterveydellisistä syistä.

Toisaalta ihan hyvä että ei ole tekemisestä puutetta. Eipähän ehdi murehtia vaihdon lopun aikojen lähenemistä ja muuta. Mutta toisaalta mie en ihan hirveästi loista aterioideni suunnittelussa, mikä tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että koska meillä ei koululla ole ruokalaa, mie en ole syönyt moneen päivään kunnon ruokaa, vaan hakenut vain jotain pasteija- ja sämpylöosastoa kaupasta tai leipomosta. Mikä on tietysti sinällään hyvä, koska nam nam, mutta eihän se pitemän päälle terveellistä tai kauhean edullista ole. Noh, kotona ei sitten tätä leipomomahdollisuutta samalla tavalla ole, eli pitää nyt nauttia vielä kun voi!

Tällä viikolla on alkanut kunnolla viisuhuuma nousta, nyt sen oikeasti tuntee joka puolella että kosta jytisee. Täällä on osassa ratikoissa sellaiset inforuudut, joissa näkyy paitsi seuraavat pysäkit, niissä myös pyörii pysäkkien välillä mainoksia, uutisia ja kaikenlaista triviaalitietoa. Maanantaina huomasin, että nyt niissä infotauluissa on todella vahvasti viisuteema, kutakuinkin kaikki mitä siinä luki, liittyi jollain tavalla viisuihin. Niissä on välillä myös ns. tietokilpailukysymyksiä, ja yksi niistä oli todella huvittava: „Mikä seuraavista maista on voittanut Euroviisut useimmin: a) Ruotsi, b) Irlanti, c) Israel vai d) Suomi. Nauraa tyrskähdin ihan valehtelematta ääneen sille, etä Suomi oli edes mukana noissa vaihtoehdoissa. Ja vielä enemmän sillen, että kun noita vaihtoehtoja alettiin yksi kerrallaan siinä animaatiossa poistaa, Suomi jäi viimeisenä vääränä jäljelle. 

Muutenkin viisut näkyvät kaupungilla ihan koko ajan. Wieniin on tullut uusia liikennevaloja, joissa on niiden perinteisten ukkeleiden tilalla pariskuntia, mutta toisin kuin kaikkialla uutisoidaan, niin ei pelkästään homopareja, vaan myös mies-nais-pareja. Eikä ne ole pelkästään viisujen takia täällä, vaan ensi viikonloppuna on toinenkin suurtapahtuma, Life Ball, joka on jonkin sortin HIV- ja AIDS-hyväntekeväisyysgaala. Mutta joka tapauksessa ne on söpöjä.  Myös metro on mukana tunnelmassa, ja kuulemma siellä on nyt myös Conchita Wurstin äänittämiä viisuteemaisia kuulutuksia. Niitä en ole vielä kuullut livenä, mutta kuuntelin netissä ihan uteliaisuuttani. Kaikki alkavat „Conchita sagt..“ eli Conchita sanoo, ja sitten tulee joku sanonta, joka liittyy joko viisuihin, julkisiin kulkuneuvoihin, tai molempiin yhtä aikaa. 

Niinkuin jo aiemminkin, liikenteessä on paljon viisulogoilla teipattuja takseja, busseja ja ratikoita, mutta nyt näyttää että niiden määrä on vaan kasvanut räjahdysmäisesti., samoin kuin erilaisten mainosten ja plakaattien määrä. Uranian vieressä olevan tornitalon seinässä oli jopa jättimäinen valomainos. Eli onnea vaan sille, joka yrittää asua täällä ja olla välittämättä viisuista yhtään – sen huomaa kyllä väkisin, vaikka mitä tekisi.

Askeleet

Kello käy ja kesä lähenee. Nyt viikonloppuna on taas ollut tosi lämmin, perjantai oli aurinkoinen ja lauantainakin oli suorastaan kuuma. Eilen kävin kaverin kanssa kaupungilla, ja kävelin kotoa Schwedenplatzille keskustan läpi, shortseissa ja sandaaleissa, vaikka välissä tuli yksi sadekuuro. Mutta oikeastaan mie kyllä tykkään hirveästi juuri tuollaisista kesäsateista: vaikka tulee vettä, on silti lämmin, eikä niin lyhyessä kuurossa ehdi edes kunnolla kastua. Tai vaikka kastuisikin niin kesä kuivaa, niin kuin sitä sanotaan.

Käytiin siis kaverin kanssa jäätelöllä, syötiin kerrankin oikein sellaiset hienot annokset ihan oikeista astioista, mie söin jätskikaakaon eli vaniljajätskiä, kaakaota ja kermavaahtoa, ja oli todella hyvää. Ei sillä, ihan vaan tuuttijäätelö on myös taivaallista, mutta välillä on kiva vähän hienostella. Käytiin samalla reissulla vähän kaupungilla palloilemassa, ja mie ostin pari leffaa. Myös elämäni ensimmäisen saksankielisen, olihan tuo jo korkea aika…

Kävelin sitten taas kaupungilta kotiin, ja ilokseni huomasin, että en ollut enää ihan niin eksyksissä kuin joskus aiemmin, kun kävelin 1. kaupunginosan läpi.  Se on siis se ihan Wienin ydinkeskusta, ja siellä kadut ei ole ihan ruutukaavaan suunniteltuja, vaan ne menevät vähän sikin sokin miten sattuu. Siihen aikaan kun se keskusta on muodostunut, ei ihan nykyisessä määrin harrastettu kaavoitusta. Joka tapauksessa mie tunsin jo olevani vähän paremmin kartalla siitä, minne miun pitää mennä että pääsen paikasta A paikkaan B, tässä tapauksessa Stadtparkista Schottentorille.   

Miusta oli vaan ihanaa kävellä kaupungilla ja katsella ympärilleni. Ihan sama, vaikka matka oli vähän pidempi, vajaa tunti miulla meni suuntaansa kävellessä. Mie vaan tykkään tästä kaupungista niin hulluna, miusta täällä on niin kaunista ja ihan sama minne menee, joka puolella on jotain mielenkiintoista näkemistä. Jotenkin mie en haluaisi ajatella, että ensi syksynä mie en enää voi käveleksiä Ringstrassella tai ihastella hienoja rakennuksia Innere Stadtissa aina kun haluan. Kotona on tietysti omat hyvät puolensa, mutta silti. Eikö voisi jotenkin yhdistää Wienin, Joensuun ja Tampereen yhdeksi paikaksi, ja saada kaikki rakkaat ihmiset sinne? 

Vappupäivän jännitysmomentti

Nyt tulee päivitystä vähän viiveellä, ihan vaan siksi että odottelin kuvia kavereilta, ja siksi että niiden tallentaminen koneelle oli mukamas jotenkin aikaa vievää hommaa ja kehtuutti. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Oltiin siis vappupäivänä Praterilla, koska siellä oli ns. Maifest, käytännössä siis vappukinkerit. Todellisuudessahan tämä näkyi siten, että porukkaa oli kuin pipoa, mutta myös osa laitteista oli vähän halvempia. Mie ymmärsin jotenkin että SPÖ, eli käytännössä suomeksi sanottuna SDP, oli sponsoroinut sitä tapahtumaa, koska työväen juhla, ja siksi ne hinnat olivat vähän matalammat. Toisaalta koska väkeä oli tosissaan paljon, monet laitteet tekivät vähän lyhyemmän kierroksen kuin normaalisti. Esimerkiksi se korkea ketjukaruselli pysyi ylhäällä huomattavasti lyhyemmän aikaa, mutta vauhtia oli sitä vasten reilusti enemmän. Ja SpaceShot ampaisi ylös vaan kahdesti, kun taas viimeksi se teki kolme kierrosta.

Ihan hirvittävän monessa laitteessa ei käyty, kunhan muutamia kokeiltiin, mutta ehdottomasti kaikkein jännittävin oli Boomerang-vuoristorata. En muista ihan äsken pelänneeni niin paljon: siinä laitteessa mentiin pää alaspäin, mutta ne turvakaaret olivat vähintäänkin epäilyttävät. Siinä istuttiin kyllä vähän sellaisessa syvennyksessä, mutta ainoa asia mikä ihmiset piti paikoillaan, oli sellainen syliin tuleva metallikaari. Mie olisin kaivannut jotain olkapäiden yli tulevaa, että en olisi pelännyt henkeni edestä. Kuitenkin loppu hyvin, kaikki hyvin, en pudonnut, mutta en kyllä tiedä olisinko kauhean halukas kokeilemaan sitä joskus uudestaan.

Sanotaanko näin, että jännittävä päivä oli, kun niskakin oli illalla tosi kipeä. Varmaan ehkä oli vähän paniikkijännitystä lihaksissa, ei vain vuoristoradassa vaan myös maailmanpyörässä. Ei ehkä kuulosta maailman jännittävimmältä laitteelta, mutta kyllä siinä vähän jäykkänä tuli istuttua, sen verran se kori keikkui. Mutta maisemat olivat kivat!

Että sellaista sitten tänä vappuna. Todellisuus iski kyllä aika kovasti päin naamaa, kun varasin lentoliput kotiin melko tarkkaan kahden kuukauden päähän.  Kahdeksan viikkoa, ja sitäkin yhden viikonlopun olen Suomessa. Pikkasenko on mennyt aika nopeasti!