Yökyöpeli

Kello on nyt 3.26, ja mie tulin äskettäin salsaamasta. Oli taas kyllä hauskaa, nyt oli just oikea määrä porukkaa, naisten ja miesten lukumäärän suhde aikalailla optimi ja herrasmiesosasto käpelöijälahkoon verrattuna erinomaisesti edustettuna. Musiikki oli hyvää, tunnelma oli katossa ja kaverit messissä, mitä muuta voi toivoa!

Nyt on kuitenkin tilanne se, että herätyskello on soimassa kahden ja puolen tunnin päästä, koska armas siskoni on saapumassa tänään aamulla Wieniin, ja pitää ensin seurata onko lento ajoissa ja lopulta toivottavasti mennä kentälle vastaan. Miun hiuksissa ja ihossa on kuitenkin baarin jäljiltä ihan vieno tupakanhaju, ei onneksi niin paha, että se häiritsisi ihan valtavasti, mutta silti riittävästi, että ei huvita viedä sitä noihin äskettäin pestyihin lakanoihin. Näin ollen nukkumaanmeno vaatisi suihkun, jonka ottaminen ei tähän aikaan yöstä välttämättä aiheuta kovin rakastavia reaktioita naapurihuoneista. Toisekseen se lyhentäisi uniaikaa vielä ainakin puolella tunnilla, ja sitten mie ehtisin ehkä juuri ja juuri nukahtaa ennen kellon soittoa. Nääh, ei nappaa - ratkaisu on olla menemättä nukkumaan ollenkaan.

Toisaalta ehkä ihan hyvä, kun siskokin on ollut yön kentällä, tuskin sekään on valtavasti saanut nukuttua, ollaanpahan sitten aamulla suunnilleen samalla vireystasolla ja samassa vuorokausirytmissä! 

Pääsiäismarkkinat ja ooppera

Koska joulumarkkinat on niin huikea ja suosittu konsepti, ei taida olla mikään ihme, että se on otettu käyttöön myös muina pyhinä - niin kuin nyt pääsiäisenä.

Eilen tehtiin pieni retki Schönbrunniin, missä oli yhdet sellaiset pääsiäismarkkinat. Käytännössähän ne olivat aika pitkälle samanlaiset kuin Schönbrunnin joulumarkkinat. Kojut olivat samat, tarjolla oli samoja ruokia, ja myytävät tuotteetkin olivat isolta osin samoja. Ainoa ero oli, että joulupallot olivat vaihtuneet pääsiäismuniksi, jouluvärit pastelleiksi, porot pupuiksi ja tipuiksi ja punssi booliksi. Mutta mikäs siinä - kuten sanottu, joulumarkkinat ovat mahtavia, ja hyviä asioita voi ottaa vastaan vaikka uusintoina.

Samalla reissulla käytiin Schönbrunnin linnateatterissa, jossa oli Laulu- ja musiikkiteatteri-instituutin esitys. Yhden kaverin kämppis oli mukana siinä, ja sinne sai edullisia opiskelijalippuja, joten otettiin tilaisuudesta vaari. Teatteri itsessään oli mukava, paljon pienempi ja intiimimpi kuin Staatsoper tai edes Volksoper, ja esitys oli myös hyvä. Se koostui kahdesta lyhyestä oopperasta, ensimmäisestä en ymmärtänyt oikein mitään, toinen oli todella hauska. Kaikkein uskomattominta kuitenkin oli, että ensimmäistä kertaa täällä ollessa katsoin jonkin esityksen istumapaikalta. 

Ruuhkaviikko

Joskus käy niin, että yhdelle viikolle sattuu niin paljon tekemistä ja sovittuja menoja, että sellaiset tyhjänpäiväiset asiat kuin syöminen ja nukkuminen jäävät toissijaisiksi toiminnoiksi, joihin ei yksinkertaisesti tahdo löytyä aikaa. Tällä viikolla oli vähän sellainen meininki.

Viikko alkoi todella rauhallisissa merkeissä, koska edellinen viikonloppu oli pidennetty molemmista päistä: viime viikon torstai oli ns. Rektortag, rehtorin päivä, jolloin sekä normaalit että liikuntakurssit oli peruttu. Perjantaisin miulla ei muutenkaan ole luentoja, ja maanantain ainokainen oppitunti jäi pois opettajan sairauden takia. Sen jälkeen alkoi kuitenkin tapahtua. Tiistaina lähdin heti aamusta mikroluokkaan opiskelemaan ja tulostamaan erilaisia vaihtaripaperisotaan liittyviä lomakkeita, ja jatkoin sieltä luennolle, kävin vain pikaisesti asuntolalla syömässä lounasta. Iltapäivällä menin luennolta suoraan tapaamaan tandemkaveria, ja vietin pari tuntia mukavasti rupatellen ensin puistossa ja sitten illan viiletessä kahvilassa. Ehdin pyörähtää kotona muutaman tunnin, syödä vähän ja tehdä muutamia kotitehtäviä, kunnes olin sopinut piipahtavani kaverin kanssa yhdessä opiskelijabaarissa St. Patrick’s Dayn kunniaksi.

Olin kotona puolilta öin. Seuraavana päivänä miun oli kuitenkin pakko nousta kuuden jälkeen, koska yksi opettajistani oli ystävällisesti edellisenä iltapäivänä ilmoittanut laittaneensa Moodleen videoita ja muuta materiaalia, yhteensä noin viiden tunnin edestä, jotka meidän olisi hyvä katsoa torstaiseen oppituntiin mennessä. Mukavasti sattui juuri keskiviikoksi, jolloin miulla oli luentoja puoli kymmenestä aamulla kello viiteen illalla, välissä tasan puolitoista tuntia taukoa, sekä illalla asuntolan asukaskunnan kokous tälle lukukaudelle klo 20.30. Ihme kyllä ehdin käydä kaikki materiaalit läpi, mutta pakko myöntää että kokouksessa hieman väsytti. Se loppui joskus puoli yhdentoista aikaan, ja pääsin ennen puolta yötä nukkumaan.

Kauneusunet jäivät kuitenkin myös torstaina vähän vajaiksi, koska miulla oli jumppa kello 7.35. Sen jälkeen kotiin, suihkuun ja kouluun, tällä kertaa kuitenkin onneksi vain kaksi luentoa. Sen jälkeen alkoi onneksi meno vähän rauhoittua. Alkuillasta kävin kuitenkin vielä pyörähtämässä yhden ystävän kanssa Museokorttelin kesäkauden avajaisissa, kuuntelin hetken aikaa yhden Itävallan euroviisukandidaatin esiintymistä. Sellaista modernia folkia, ihan ok mutta ei mitenkään erityisen paljon sykähdyttänyt. En tosin sulje pois sitä vaihtoehtoa, että olin vaan väsynyt ja mieli teki vain kotiin huilimaan, minkä vuoksi se bändi ei suuria tunteita herättänyt.

Viime yönä sain sitten viimein nukuttua täysimittaiset, vähintään kahdeksantuntiset yöunet. Kävin ostamassa muutamia kirjoja yhdelle kurssille, ja osallistuin KV-toimiston arviointikeskusteluun, johon miut oli kutsuttu yhtenä Wieniin tulleiden vaihtareiden edustajana. Ihan hyödyllinen kokemus, koska en pidä mahdottomana, että joskus vielä ammattiurallani tulen saksankielisiin kokouksiin osallistumaan. Sen jälkeen nautin vapaa-ajasta ja ihanan keväisestä säästä: tänään on paistanut aurinko koko päivän kirkkaalta taivaalta, enkä mie ainakaan huomannut että auringonpimennys olisi päivän kirkkauteen kauhean paljon vaikuttanut. Iltapäivällä istuskelin kirjan ja suklaalevyn kanssa puistonpenkillä auringossa, ja kävelin Campukselle pääsiäismarkkinoille.

Viikonloppua en todellakaan aio tunkea täyteen ohjelmaa. Jos mie jotain olen tällä viikolla oppinut, niin sen, että mie pystyn kyllä tietyn aikaa vetämään täysillä ja nipistämään aikaa yöunista, jos on pakko. Mie nautin kyllä kuitenkin enemmän siitä, että miulla on päivittäin myös vähän aikaa itselleni ja mahdollisuus tehdä jotain mukavaa, niin kuin nyt vaikka lukea jotain hömppää. 

Mies, kitara ja skottiaksentti

Eilen oli harvinaisen aktiviteettirikas päivä, varsinkin kun ottaa huomioon että edellisenä iltana oltiin taas salsaamassa ja miun kauneusunet jäi muutamia tunteja vajaaksi.

Heti aamupäivällä lähdin yhden asuntolakaverin kanssa käymään Schmetterlinghausissa, eli perhostalossa. Käytännössä se on samanlainen kuin Joensuun Botania, mutta täällä oli vaan yksi iso kasvihuone, ja kasvit eivät olleet niin trooppisia, vaan iso osa oli ihan tavallisia huonekasveja, sellaisia joita meidän mummolla on useampi huone täynnä. Ja nyt siis tarkoitan että tasan samoja lajeja, kyllä mie sen verran olen niitä kahdessakymmenessä vuodessa oppinut tunnistamaan.

Perhoset olivat tietysti nättejä, eivät olleet ihan niin värikkäitä kuin mitä odotin, mutta muutamia todella kauniita sinisiä siellä oli. Ainoa vaan, että se tropiikin vaikutelma oli joka tapauksessa havumetsävyöhykkeen kasvatille niin vakuuttava, että mie odotin puoliksi että jostain puusta kiemurtelee joku ällöttävä käärme. Käärmeet ovat pelottavia, piste.  Ja vielä kun lopuksi katsottiin dokumenttifilmi perhosten elämän vaiheista, joka sisälsi todella paljon lähikuvia ötököistä, miulla oli koko ajan sellainen tunne että jotain kipittelee miun paidan alla. Kaiken kaikkiaan oli silti ihan kiva paikka, mutta hintaan (opiskelijan sisäänpääsy 4,50) nähden aika pieni.  

Illalla yksi toinen tyttö asuntolasta oli kutsunut porukkaa, miut mukaan lukien, mukaan tuohon naapurin irkkupubiin istumaan iltaa ja kuuntelemaan livemusiikkia. Siellä esiintyi sellainen skotlantilainen nelikymppinen mies, joka soitti kitaralla akustista rockia, Stuart Neville nimeltään. Ja se oli tosi hyvä. Soitti monipuolista musiikkia, omia biisejä ja covereita, mm. Lykke Lin I Follow Riversin, ja se oli mahtavaa. Mutta jos nyt rehellisiä ollaan, niin lähtökohtaisesti jos yhdistetään mies, kitara ja skottiaksentti niin voidaan aika turvallisesti olettaa että mie olen myyty joka tapauksessa. En tiedä mikä siinä on, mutta mie vaan tykkään siitä skottiaksentista. Ja akustisesti kitaralla säestetystä musiikista.

Koska eilen tulin niin myöhään kotiin, että kämppis oli jo nukkumassa, en päässyt suihkuun pesemään tupakanlöyhkää hiuksista/ihosta, ja heräsin alle puoli tuntia sitten eikä enää ole järkeä mennä suihkuun kun kohta alkaa sauna. Se tarkoittaa sitä, että tunnin päästä mie olen kärppänä siellä, ja pyrin siihen että palatessani en enää lemua tuhkakupilta. Sitten miun on pakko pestä lakanat, joihin tämä syöpäkääryleiden aromi yön aikana miun nahkasta ystävällisesti siirtyi. Mie olen aivan satavarma, että miun keuhkot on täällä ollessa mustunut passiivisesta tupakoinnista enemmän kuin miun tähänastisen elämän aikana yhteensä. MIKSI täälläkin ei voi olla tupakointi kielletty baareissa ja klubeilla, että olisi mahdollista istua iltaa ja kuunnella livemusiikkia ilman että joutuu hengittämään sellaista roskaa? Varmaan olisi muuten niille esiintyjien äänillekin piirun verran edullisempaa, jos ei tarvitsisi laulaa niin että joka hengityksellä vetää keuhkoihin savut kymmenen eri ihmisen röökeistä. Ei miulla muuta. 

Iholla

Mie olen tähän asti selvinnyt täällä Wienissä ilman mitään massiivista kulttuurishokkia. Itävalta on kuitenkin Keski-Eurooppaa, joka ei sinällään kaikkein olennaisimmissa asioissa niin valtavasti eroa Pohjoismaista. Mutta on niitä erojakin, ja tällaisessa kansainvälisessä vaihtariympäristössä ei varmaan ole mikään ihme, että se kulttuurishokkikin viimein jostain löytyi.

Yksi ensimmäisistä ongelmapaikoista kulttuurien välisessä kohtaamisessa on monesti ihmisen oma henkilökohtainen tila: Suomessa ja muualla Pohjolassa ihmisten oma reviiri on tunnetusti aika iso, tarkoittaen nyt sitä että esim. puhuttaessa ei tulla liian lähelle ja muutenkin pidetään vähän etäisyyttä. Tämä on yleisesti ottaen juuri se syy, minkä takia suomalaiset ovat useimpien stereotyyppien mukaan pidättyväisiä.  Itävallassa ja Keski-Euroopassa henkilökohtainen tila on myös melko laaja, mutta silti jonkin verran pienempi. Täällä ei ole ennenkuulumatonta, että tavattaessa annetaan poskipusut. Suomessa se ei todellakaan kuulu normiin. Eteläisemmässä Euroopassa se taas on ihan selviö, ja miun italialaiset ja ranskalaiset kaverit antavat aina poskipusut kun tavataan. Mie olin varsinkin alussa ihan kujalla, se taisteli erittäin pahasti miun omia tottumuksia vastaan. Mie olen kyllä jo kauan ollut täysin tietoinen, että tällainen tapa on olemassa, mutta se ei valitettavasti johda automaattisesti siihen, että se tuntuisi luontevalta.

Eilen juuri tämä henkilökohtainen tila -dilemma johti kyllä maailmanluokan kulttuurishokkiin. Sitä eivät aiheuttaneet itävaltalaiset, koska kuten sanottu, heidän reviirinsä koko ei eroa niin valtavasti miun omasta, että normaalissa kanssakäymisessä tulisi mitään isoja ongelmia. Tämän shokin aiheuttivat espanjalaiset: miut oli kutsuttu sellaisiin illanistujaisiin yhden tuttavan luokse, jonka kaikki muut osallistujat osoittautuivat espanjalaisiksi vaihtareiksi. Illan isäntä oli kyllä itävaltalainen, mutta hän opiskelee espanjaa ja on ollut siellä päin vaihdossa ja on aika tehokkaasti omaksunut sikäläisen kulttuurin.

Mie ymmärsin suurimman osan ajasta mistä oli kyse, pystyin seuraamaan espanjankielistä keskustelua (kaikki olivat kuulleet että mie ymmärrän espanjaa, joten juttelivat rauhassa omalla kielellään). Mutta koska miun osaaminen on tätä nykyä tosi passiivista ja ruosteessa, miun piti keskittyä tosi tarkkaan ja jäin siksi vähän kuuntelijan rooliin. Kovasti ne yrittivät saada miut osallistumaan keskusteluun enemmän, mutta valitettavasti se keskustelun seuraaminen vaati täydellistä keskittymistä. Puheen tempo oli aika päätähuimaava ja ruoste hidasti ymmärtämistä, enkä mitenkään ehtinyt muodostaa mitään omia mielipiteitä, saatikka pukea niitä sanoiksi millään kielellä, en edes suomeksi, saksaksi tai englanniksi, ennen kuin puheenaihe oli jo vaihtunut ihan muuksi. 

Toisaalta mie olen muutenkin luonteeltani enemmän kuuntelija kuin puhuja, mutta eilen mie pysyin siinä roolissa enemmän kuin mielelläni, ihan jo kulttuurisista syistä. Henkilökohtaisen tilan konseptiin nimittäin kuuluu erittäin vahvasti myös se, minkä verran itsestään kertoo. Suomalaisten oma tila on suuri, ja sinne mahtuu paljon tavaraa, jota ei ihan kenelle tahansa näytetä - suomalaiset puhuvat huomattavasti pienemmän reviirin kulttuureja vähemmän henkilökohtaisista aiheista. Espanjalaisille taas ei ollut minkään valtakunnan ongelma puhua todella henkilökohtaisista asioista, vaikka eivät minnuu olleet paria tuntia kauemmin tunteneet. Keskustelun aiheet olivat yhdessä vaiheessa todella henkilökohtaisia, alkaen siitä minkä näköiset miehet/naiset kutakin miellyttivät, päätyen lopulta siihen harrastaako kukin mieluiten seksiä pimeässä vai valo päällä.

Siinä kohtaa miun henkilökohtaisen tilan raja ylitettiin kyllä niin railakkaasti että vaan ikkunat helisi. Mie juttelen tuollaisista asioista hädin tuskin omien parhaiden kavereideni kanssa, ja se, että miun olisi pitänyt ihan tuntemattomien kanssa avautua niistä, vei miut kyllä totaaliseen kulttuurishokkiin. Silloin kun se shokki iskee, ei mikään tuntemus transkulttuurisesta kommunikaatiosta ja kulttuuritieteistä auta, vaan silloin ollaan niin kaukana omista normeista ja mukavuusalueelta, että se tuntuu pakostakin hyvin kiusalliselta. Ja kun mie olen kiusaantunut, sen näkee kyllä miun paloautonpunaisesta naamasta. Mie myös sanallisesti ilmaisin, että ei meillä päin yleensä puhuta tällaisista asioista uusien tuttavuuksien kanssa, joten seurue ymmärsi että miusta ei luultavasti mitään mielipiteitä saa irti, ja antoi miun pysyä kuuntelijan roolissa.

Tästä voimme oppia sen, että vaikka kuinka on jo vuosia opiskellut sitä, että kulttuurien välillä on eroja, jotka voivat johtaa kulttuurishokkiin, se oma kulttuurinen viitekehys, johon muiden käyttäytymistä peilaa ja jonka mukaan tilanteita arvioi, on todella tiukassa. Vaikka kuinka on tietoinen tällaisen ilmiön mahdollisuudesta, se ei ehkäise shokkia millään tavalla. Kuitenkin jos mie en olisi osannut arvioida kulttuuri- ja ehkä jossain määrin myös luonne-erojen vaikutusta, mie olisin saattanut haluta lähteä äkkiä pois, koska olisin tehnyt (hätiköidyn) johtopäätöksen, että ne espanjalaiset olivat tunkeilevia, omituisia ja epämiellyttäviä, mikä ei todellakaan olisi pitänyt paikkaansa. Ne olivat kaikki tosi mukavia ihmisiä, niillä oli vain erilaiset tottumukset kuin miulla, ja mie sain viettää mukavaa iltaa pitkän aikaa kulttuurishokista huolimatta.

Kevään merkkejä

Maaliskuu lähestyy puolta väliä, ja kevät alkaa pikkuhiljaa ilmoitella itsestään. Sinällään vähän hassua, kun ei sitä kunnon talvea ole täällä oikein ollutkaan. Kotonahan ensimmäinen kevään merkki on keväthanget ja jossain vaiheessa kinosten hupeneminen, mutta täällä kevät alkaa suoraan vähän Suomen mittakaavassa edistyneemmillä jutuilla. Niin kuin nyt vaikka krookuksilla, joita bongasin yhdestä puistosta aurinkoisesta kohdasta jo pari viikkoa sitten sunnuntaikävelyllä. Ei vissiin ole ihan vielä kotikulmilla ajankohtaista, mie olen saanut tietooni että Itä-Suomessa olisi tällä hetkellä loskakelit parhaimmillaan. Täällä taas alkavat puutkin aurinkoisissa paikoissa vihertää, silmuja ja hiirenkorvan alkuja saattaa hyvällä onnella bongata.

Eilen oli taas kevään tähän asti lämpimin päivä, veikkaisin että lähemmäs 15 astetta lämmintä, sää oli tosi mukava ja aurinko paistoi. Sen kyllä huomasi kun käveli Votivkirchen edessä olevan puiston ohi: opiskelijat olivat viereisistä yliopiston rakennuksista aika sankoin joukoin vaeltaneet luentojensa jälkeen sinne nurmikolle istuskelemaan ja nauttimaan auringosta. Itse avasin shortsikauden (tosin sukkahousuilla vielä toistaiseksi vahvistettuna), ja vallan mainiosti tarkeni kävellä kaupungilla takki auki. Myös terassikausi tuli korkattua, kun juotiin tandemkaverin kanssa teet yhden kahvilan terassilla.

Mutta kaikkein selvin kevään merkki tähän asti on se, että puistoihin alkaa tulla istutuksia. Miun henkilökohtaisen viitekehyksen mukaan nyt on vähän aikaista kesäkukille, mutta ilmeisesti täällä ollaan erimieltä. Ei sillä, kauniitahan ne ovat, kiva vaan kun niitä on, mutta olin todella yllättynyt, kun näin että Währinger Strassen laitaan oli jo istutettu orvokkeja. Eipä taida Suomessa juuri ennen äitienpäivää orvokkeja nähdä. Huomaa että nyt ollaan jonkin verran etelämmässä!

Lose control

Eilen illalla myö mentiin kahden kaverin kanssa taas salsa- ja baccatakurssille. Toinen kavereista oli ollut siellä jo ennekin, toinen oli muuten vaan kiinnostunut. Mie ajattelin, että hittoakos tässä. Kaikkea pitää kokeilla kerran, ja jos se on vähänkään kivaa, niin miksei sitten kahdestikin.  Kurssi oli yhdellä klubilla tässä lähellä, ja sen jälkeen sai jäädä tanssimaan yötä myöten pelkällä narikan hinnalla.

Miussahan on tunnetusti vähän kontrollifriikin vikaa, enkä mie yleensä kauheasti nauti siitä, jos joudun tekemään jotain, mitä en osaa. Se näkyi heti kun opeteltiin perusaskeleita ja pientä koreografiaa pareittain: miusta tuntui että en osaa, ja sen kyllä huomasi. Me vaihdettiin pareja aina välillä, ja yksi niistä yritti saada miut tekemään välillä jotain ihme pyörähdyksiä, mutta mie en vaan osannut mitään kun en tajunnut mitä miun pitää tehdä.

Sitten kun perusaskeleet oli opittu ja siirryttiin vapaaseen tanssiin, minnuu valistettiin, että naisten ei oikeasti tarvitse osata mitään, eikä varsinkaan tajuta mitä pitää tehdä - jos salsaa ja baccataa tanssii oikein ja osaavan parin kanssa, naisen ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin tehdä perusaskelta ja antaa miehen viedä. Sen kun antaa sen tyypin heitellä minne haluaa. Siinä oli miun ongelmakohta, kontrollista irti päästäminen ja heittäytyminen.

Tässä maailmassa ei varmasti ole montaa asiaa, jotka tekisi miulle yhtä hyvää kuin tuo salsan tanssiminen ja pakkoirrotus kontrollista teki. Heti kun mie aloin aktiivisesti yrittää olla kontrolloimatta joka askelta ja antaa vaan mennä, se tanssiminen alkoi luonnistua paljon paremmin. Paljon miulla on vielä opittavaa, ei siinä mitään, mutta kyllä sen pystyi jo tanssiksi tunnistamaan. Joskus miunkin pitää vaan oppia sietämään sitä että kaikki narut ei ole koko ajan miun käsissä, vaan joku muu vie ja mie vikisen.

Miusta se tanssiminen oli todella hauskaa ja mie nautin siitä, uskomatonta mutta totta. Jäi sellainen olo että voisi hyvinkin mennä uudestaan. Mie olen jopa sitä mieltä, että tuollainen illanvietto on hauskempaa ja paljon produktiivisempaa kuin sellainen perinteinen perjantai-illan baari-ilta jossain tekno- tai electro/dance -klubilla. 

Niksi-Pirkka: ERASMUS Edition

Nyt kun mie olen täällä Wienissä melkeinpä puoli vuotta asustellut, koen olevani pätevöitynyt listaamaan muutamia niksejä, joita olen testannut ja vaihtarielämässä toimiviksi todennut. Suurin osa elleivät peräti kaikki liittyvät siihen seikkaan, että vaikka vaihdossa eletään ihan normaalia elämää, ns. ”muutto” tapahtuu kuitenkin monesti lentokoneella - ja sen takia ihan hirveästi tavaraa ei kannata haalia… Toisekseen ei ole pitkä aika kun tein sen kevätsiivouksen, jonka ohessa suuri osa näistä toteutui, joten on aika ajankohtainen aihe.

Ensinnäkin säilytys. Ainakin meidän asuntolassa on aika epäkäytännölliset säilytystilat, ja kaikenlaiset pikkutavarat kaipaisivat jonkinlaisia säilytyslaatikoita pysyäkseen paremmin järjestyksessä. Sellaisia on kuitenkin ihan tyhjä ostaa, koska se on vaan rahan tuhlausta kun ne eivät kuitenkaan mahdu kulkemaan Suomeen. Siispä mie olen tehnyt erilaisia kierrätysmateriaali-innovaatioita.

Pahvilaatikoita, paperikasseja ja -pusseja kertyy väkisinkin, kun ei kuitenkaan voi vastustaa kiusausta ostaa uusia kenkiä tai vaatteita. Niistä on sitten helppo askarrella erilaisia säilytyslaatikoita ja -koreja. Paperikassit toimivat ihan sellaisinaan, niin kuin miulla on niitä rivi hyllyn päällä. Niistä voi leikata myös yläosan pois, jos tarvitsee matalampaa esim. vaatekaapin hyllylle. Sama tilanne pahvilaatikoilla, ja koska niitä on niin erilaisia, mahdollisuuksia on aika paljon. Itse askartelin esim. nenäliinalaatikosta pienen korin sekalaiselle pikkusälälle. Paperipusseista taas voi yläreunan kääriä alas, ja taitella vähän kulmia, niin siitä tulee tosi hyvä kori. Miulla on sellainen koruja varten.

Myös kaikenlaiset valmiiksi olemassa olevat asiat kannattaa ottaa käyttöön. Mie sain joululahjaksi praliineja sellaisessa muovisessa rasiassa, nyt se rasia on muuttunut ponnari- ja pinnilaatikoksi. Matkalaukut vie tilaa, mutta toisaalta ne tuo lisää hyllytilaa vaatekaappiin kun niiden päälle viikkaa vaatteita. Enemmän mie hyllytilaa tarvitsen kuin tankotilaa. 

Yksi miun parhaista keksinnöistä tähän asti on kyllä miun hammasharjamuki: se on askarreltu muovipullosta, josta mie vaan leikkasin yläosan pois. Kaikkein parasta näissä on kuitenkin se, että joka ainoa säilytyskoppa ja laatikko on ilmainen, ja voi ihan huoletta lentää roskiin kun lähden Suomeen. Siitä huolimatta pysyvät tavarat järjestyksessä, ettei tarvitse vuotta ihan kaaoksessa elää.

Samaa turhaa roudaamista ehkäisee myös se, että jos haluaa ostaa itselleen lukemista, ostaa halpoja pokkareita antikvariaatista. Niillä on yleensä sellainen alelaari, mistä saattaa saada eurolla tai alle suhteellisen uusiakin pokkareita. Kun ei laita paljoa rahaa kirjoihin, ei harmita niin paljon jättää niitä, kun lähtee kotiin. Jos painorajat paukkuvat, sen kun jättää pokkarit johonkin julkiseen kirjanvaihtopisteeseen.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty - toivottavasti ei sitten kesällä tarvitse ihan hulluna stressata sitä, miten kaikki roinat saa täältä Suomeen, kun pitää koko ajan mielessä, että se on joskus edessä…

ps. Olin eilen salsakurssilla. Totesin että en osaa tanssia mitenkään erityisen hyvin, mutta olihan se ihan hauskaa. Ehkä bonusniksinä nykyisille ja tuleville vaihtareille voisi suositella tätä asennetta, jota mie olen täällä yrittänyt toteuttaa: vaihdossa ollessa aika pätevä mantra on ”mikä ettei, kaikkea pitää kerran kokeilla.” Lain ja omantunnon puitteissa tietysti.

Uusi alku

Loman viimeinen viikko meni aika pitkälle kokeeseen lukiessa ja lorviessa, iltaisin pyörittiin melkein joka ilta kavereiden kanssa porukalla jossakin, nyt kun on vielä mahdollisuus - osa kavereista on jo lähtenyt, ja viimeisetkin vain yhden lukukauden Wienissä olevista kaivelee jo lähtökuoppia kotiin päin. Niinpä ollaan istuskeltu baareissa, käyty syömässä ja muuten vaan hengailtu. Käytiin myös katsomassa Joutsenlampi Kansallisbaletissa.  Eilen kävin yhden ystävän kanaa (joka ei tosin ole lähdossä vielä mihinkään) keisarinna Sissille omistetussa museossa ja keisarillisessa asunnossa Hofburgissa, ja sen päälle syömässä tryffelikakkua Café Centralissa.  Aikalailla joka päivä on ollut jotain menoa, ja kiirettä on pitänyt - niin paljon ettei enää ole energia riittänyt bloggaamiseen…

Se on nyt maanantai, ja kesälukukausi on virallisesti alkanut. Käytännössä se alkaa minun kohdalla vasta keskiviikkona, koska koeviikon takia iso osa kursseista alkaa vasta ensi viikolla, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Jotenkin taas vähän puskista hiipi tuo koulun alkaminen, ei oikein ole ehtinyt valmistautua henkisesti tai materiaalisesti. (Lue: luentopaperi oli loppu ja piti käydä ostamassa. Normaalisti se olisi miun tapauksessa ollut ostettu jo viikko sitten) Muutenkin on ollut konseptit vähän sekaisin, melkein unohdin siirtää Itävallan tilille rahaa vuokraan.

Siksipä viime viikonloppuna miun huoneessa ja elämässä kävi kevätsiivous, ja kaikki tavarat ja organisatoriset asiat pölläytettiin kerralla kuntoon. Raivasin ja järjestelin kaikki kaapit ja hyllyt, mukaan lukien oman keittiölokeron, tarkistin kurssivalinnat ja hoidin ilmoittautumiset, tein tilannekatsauksen raha-asioihini ja muutenkin kävin läpi kaiken millä on mitään väliä. Tämä oli osa suurempaa kevätuudistumista, johon kuuluu myös lomalla ostetut uudet vaatteet, uudet silmälasit ja uudet harrastukset.

Uusi lukukausi on aina tavallaan mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä. Suomessa kevätlukukauden alku ajoittuu mukavasti uuteen vuoteen, jolloin aloitetaan muutenkin vähän alusta, mutta täällä se uudistuminen tapahtuu myös maaliskuun alussa. Ehkä tänä vuonna se uudistumiset ovat lukukausien alussa olleet vielä selvempiä ja radikaalimpia kuin normaalisti. Syksyllä heitti koko elämä häränpyllyä kun muutin tänne, ja jo silloin mie muutuin itsekin jonkun verran: aloin viettää vapaa-aikaa eri tavalla ja käyttää enemmän mekkoja ja hameita. Nyt keväällä mie tunnen että mie olen taas vähän eri ihminen sisältä tämän viiden kuukauden täälläolon jälkeen, ja taas miusta tuntuu tarpeelliselta tehdä pieniä, myös ulospäin näkyviä muutoksia, esimerkiksi alkaa käydä jumpissa ja pitää täysin erinäköisiä silmälaseja. Ne ovat pieniä juttuja, mutta silti.

Nyt kun kavereita on lähdössä kotiin, ollaan puhuttu siitä, miten Erasmus muuttaa ihmistä. Miusta tuntuu, että miusta on tullut talvilukukauden aikana vähän rohkeampi, olen pikkuhiljaa oppinut sietämään epävarmuutta paremmin, ja miusta on tullut spontaanimpi. Uskallan tietyissä tilanteissa paremmin mennä juttelemaan ihmisille, mie siedän vähän paremmin sitä, ettei joitakin asioita saa järjestymään välittömästi, eikä minnuu enää ahdista niin paljon kuin aiemmin, jos vaikka illanviettosuunnitelmat syntyvät vähän lyhyemmällä varoitusajalla tai muotoutuvat pikkuhiljaa. Mie stressaan edelleen asioita ja tykkäisin että asiat olisivat hoidossa mahdollisimman nopeasti, mutta mie pystyn ehkä vähän paremmin hallitsemaan stressiäni, enkä ihan niin usein menetä yöuniani sen takia. Ja suunta on tässä koko ajan ylöspäin.

Neljä kuukautta enää jäljellä, ja jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin valitettavasti se aika tulee menemään todella nopeasti. Ei kai auta kuin nauttia, ja katsoa minkälaisena sitä täältä sitten kesällä kotiin lähdetään.

ps. Apropoo uudet harrastukset: Vaikka mie kuinka käyn säännöllisen epäsäännöllisesti juoksemassa, ja olen kykenevä juoksemaan se kympin ilman ongelmia, niin ilmeisesti se ei kerro mitään lihaskunnosta. Hiukan otti koville tuo ensimmäinen jumppa tänään. California Workout ei ollutkaan ihan niin rento ja aurinkoinen kuin mitä nimi antaa ymmärtää. Mukavaa se oli, ei siinä mitään. Mutta miun edellisestä ryhmäliikuntatunnista on jo jokunen vuosi aikaa, hieman oli hukassa miten pysytään askelsarjoissa mukana. Enkä mie mitenkään ymmärrä, miten mie olen voinut näin surkealla rytmitajulla soittaa yhdeksän vuotta pianoa! Siitä huolimatta miulla oli hauskaa, koska mie en vaan yhtään jaksa välittää miten tyhmältä tai huonokuntoiselta mie näytän. Sekin on asia, joka olisi jokin aika sitten luultavasti ollut toisin. Niin sitä ihminen aikuistuu.