Päivä kodittomana

Nyt alkaa iskeä todellisuus tajuntaan ja kovaa. Kolme päivää enää jäljellä Wieniin, ja ne tulevat sisältämään ihan liian paljon jäähyväisiä ja haikeita hetkiä. Tänään se hyvästely jo alkoi, kun sanoin aamulla heipat ensimmäiselle kotiinlähtijälle. Ehkä se kuitenkin tästä eteenpäin vähän helpottuu, vaikka eihän se mitään herkkua tule olemaan.

Kuukauden loppu tarkoittaa vuokrasopimuksen umpeutumista, ja se taas tarkoitti sitä, että asuntolasta piti lähteä tänä aamuna kymmenen mennessä. Pakkailin eilen iltapäivällä hyvissä ajoin kaikki tavarani, ja juuri ja juuri sain kaikki mahtumaan laukkuihin. Matkalaukkujen saumat huutavat hallelujaa, ja piti istua koko painolla päälle että sain vetoketjut kiinni. Hikihän siinä hommassa tuli, mutta kamat tuli kasattua. Ainoa ongelma oli, että käsimatkatavaran määrä oli noin tuplasti sen mitä se saisi olla, joten piti maksaa vielä toinen ruumaan menevä matkalaukku. Mutta eipähän ainakaan tule kentällä sanomista, ja mie voin stressata yhtä asiaa vähemmän.

Hieman oli kyllä haikea mieli lähteä asuntolasta. Ei miulla sitä itse asuntolaa niin hirveästi tule ikävä, ei se niin hohdokasta ollut, mutta ihmisiä ja sitä aluetta voi kyllä vähän tulla. Itku oli lähellä kun törmäsin lähtiessäni yhteen naapurihuoneen tytöistä, ja sanottiin heipat. Ei voi tietää, näenkö mie niitä asuntolan porukoita ihan kohta uudestaan.

Ei siinä kyllä hirveän kauan ehtinyt haikeilemaan, koska mie ja koko miun täkäläinen maallinen omaisuus raahauduttiin maistraattiin tekemään muuttoilmoitusta, ettei se jää ihan viime tinkaan. Joka ainoa ovi ja joka ikinen porras oli aikamoinen haaste kahden matkalaukun ja kahden muun kassin kanssa, ja jonkin verran tuntuivat ihmiset katsovan kummissaan, kun sähelsin tavaroideni kanssa ratikassa ja virastossa. Ihmeen hyvin mie kuitenkin selvisin tästä operaatiosta, ja nyt mie olen virallisesti muuttanut pois Wienistä. Tästä eteenpäin miulla ei ole täällä osoitetta, vaan mie olen ihan vaan turisti.

Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin enemmän tämä miun touhu ehkä kodittomana olemiselta vaikuttaa kuin turismilta. Koko omaisuus mukana, ja nyt mie olen leiriytynyt yliopiston sisäpihalle aurinkotuoliin kaikkien tavaroideni ympäröimänä. Näyttää ihan siltä, että mie olisin muuttamassa tähän. Ei ihme että jotkut ovat katselleet vähän oudosti. Miun leiriytyminen jatkuu kuitenkin vielä reilun tunnin, kunnes ystävän tentti on ohi, ja päästään lähtemään sen luokse.

Loppuviikon ohjelma tulee olemaan kutakuinkin se, että mie teen muutamat tentit ja näen kavereitani niin paljon kuin mahdollista. Samalla yritän olla stressaamatta siitä, että lähtöselvityksen tekeminen ei mennyt ihan niin kuin strömsössä, ja nauttia viimeisistä päivistä vielä kun voin. Mie olen saanut tästä vaihdosta niin paljon, että se ansaitsee kyllä arvoisensa lopetuksen - ilon kautta, mikäli mahdollista, mahdollisimman vähän itkun tuhertamista. Koska lentokoneet kulkee ja internet toimii, ystäviin voi nykymaailmassa pitää yhteyttä vähän etäämmältäkin

Viimeisiä viedään

Nyt on sitten torstai, ja huomisesta lukien miulla on enää viikko vaihtoa jäljellä. Tänään on viimeiset luennot ja harjoitukset, ensi viikolla neljä koetta ja sitten The End. Asuntolasta lähtö tulee jo aiemmin, ensi viikon tiistaina klo 10 pitää olla avaimet palautettu ja kamat pihalla. Onneksi ihana ystäväni ja hänen ihanat kämppiksensä ottavat kodittoman huomaansa muutamaksi yöksi. Pitänee ostaa niille joku lahjus siitä hyvästä.

Tänään aamulla kävin viimeistä kertaa jumpassa, herttainen vanhempi jumppaopettajatäti antoi meille ₺todistukset₺ ja pienet nallekarkkipussukat, ihan kuin oltaisiin oltu vielä koululaisia. Aurinko paistoi ja oltiin ulkona, ihan niin kuin koulussakin monesti vikoina päivinä tehtiin, niin että muutenkin tunnelma sopi teemaan. Tuli vähän haikea olo.

Sitten miun pitikin kasvaa taas aikuiseksi ja käydä pankissa sulkemassa itävaltalainen pankkitili. Ihan pikkuisen kirpaisi katsoa kun pankkivirkailija otti sakset ja napsautti miun pankkikortin kahtia. Se itävaltalainen pankkikortti oli silloin syksyllä jotenkin konkreettinen todiste siitä, että nyt mie jään tänne ulkomaille pidemmäksi aikaa. Mie olin niin ylpeä, että sain avattua sen tilin vaikka piti asioida saksaksi. Se kortti oli jotenkin symboli miun maahanmuuttajuudelle. Ja nyt se napsaistiin kahtia. Miulla ei enää ole pankkitiliä kahdessa maassa. Odottakaahan vaan, kun miun pitää taas tehdä muuttoilmoitus, eikä miulla ole enää osoitettakaan.

    

Mutta se siitä tällä erää. Miun oli oikeastaan tarkoitus lukea nyt tenttiin. Onneksi on vielä tunti tehokasta peliaikaa ennen luentoa…

Juhannustanssit

Aika monena aikaisempana vuotena mie olen ollut juhannuksena joko a) töissä tai b) ulkomailla. Molemmissa tapauksissa minnuu on perinteisesti ottanut aavistuksen verran päähän, kun en ole päässyt mummolaan saunomaan, syömään ja tekemään keskiöistä kävelyreissua lähteelle tulevia sulhasia tervehtimään ja kukkia tyynyn alle poimimaan (lue: olemaan itikanruokana), niin kuin meillä on yleensä ollut tapana. Tänä vuonna mie olen ollut taas juhannuksen ulkomailla, mutta potutus on ollut minimaalista.

Siihen on yksi aivan looginen syy, ja sen voi tiivistää lukuun 12. Miulla on nyt jäljellä tasan tarkkaan kaksitoista päivää Wienissä vaihtarina, kuten miulle tänään yllättäen valkeni. Juhannuksia miulla on oletusarvoisesti jäljellä kohtalaisen monta enemmän.  Myös mummolaan saunomaan ja syömään mie voin mennä ihan milloin vaan, ja luultavasti näiden kahdentoista päivän jälkeen aion sen myös tehdä, tänäkin kesänä vielä useamman kerran. Mutta vaihtarina oleminen on tällä haavaa vähän now or never -tyyppinen tilanne.

Sitä paitsi, olinhan mie tavallaan juhannustansseissa. Koska oli juhannus, mie menin tanssimaan, ja miulla oli kukkamekko päällä. Tosin koska en ole koskaan ollut oikeissa juhannustansseissa, miun on vähän paha mennä sanomaan onko niissä normaalisti tapana tanssia salsaa ja bachataa. Eivätkä ne luultavasti ole latinoklubeilla, joissa taustalla näytetään valkokankaalla Copa Americaa (Meksiko-Ecuador), mutta kyllä se silti kivaa oli. Perusajatuksilla on periaatteessa ihan hyvä vastaavuus.

Ja sääkin on tällä hetkellä todella autenttinen ja juhannuspäivään sopiva, nimittäin ystävämme Esteri on tullut kylään ja vääntänyt hanat auki. Jos se nyt jotakuta siellä Suomessa lohduttaa, niin ei sitä hellettä ole täälläkään. Enää. (Mikä ei välttämättä sinällään ole ihan valtavan huono asia, mie olin ihan kuollut edelliset pari viikkoa.)

Kieltäminen

Surun tai menetyksen käsittelemisessä on kuulemma viisi vaihetta: kieltäminen, viha, kaupankäynti, masennus ja hyväksyminen. Mie huomaan olevani erittäin vahvasti kieltämisvaiheessa kotiinlähtökriisini käsittelemisessä.

Mie olin suunnitellut, että vaihdon lähestyessä loppuaan, mie alkaisin kirjoitella erilaisia kokoelmapostauksia, tyyliin Wienin must-see nähtävyydet ja parhaat kuppilat, tai x asiaa joita olen täällä ollessa tehnyt ensimmäistä kertaa. Mutta kun mie kiellän koko kotiinlähdön olemassaolon, miun aivot ei edes kykene hahmottamaan, kuinka monta viikkkoa siihen on aikaa. (Liian vähän. Sen verran mie tiedän.) Koko bloggaaminen on jäänyt, koska on ”ollut parempaa tekemistä”, suomeksi sanottuna on ollut kiire elää elämää ja nauttia täälläolosta vielä kun voi. Sama kohtalo on muuten ollut koulunkäynnillä.

Olen jo monta viikkoa puhunut, että pitäisi tehdä joku lista, mihin kokoaisi kaiken, mitä täällä ollessa vielä haluaa tehdä, mutta sekin on joutunut kieltämisen uhriksi. Toisekseen se lista käsittäisi aika pitkälle kaiken mitä mie olen viimeisen vajaan yhdeksän kuukauden aikana ehtinyt tekemään. Teletapit uudestaan, sanon minä. Matkamuisto-ostokset on jäänyt, miun on pitänyt ostaa kaikenlaista keittokirjaa ja kangaskassia, mutta kun. Kieltäydyn ymmärtämästä, että nyt olisi sen aika.

Mie tiedän että nyt kuulostaa siltä, että kotiinlähtö on suunnilleen yhtä houkuttelevaa kuin neulojen silmään tunkeminen, mutta ei se nyt niin mene. Totta kai miusta on kiva tulla kotiin perheen ja ystävien luo. Mutta. Entäs se perhe ja ne ystävät, jotka jäävät tänne tai palaa omiin kotimaihinsa? Tässä on kuitenkin vuoden verran ehditty kokea aika paljon, ja hitsauduttu yhteen samanlaisten kokemusten myötä, selvitty ongelmista ja eletty täysillä. Vaihtarina oleminen on kuitenkin aika intensiivinen kokemus, sen voi varmasti kuka tahansa vahvistaa, joka tämän myllytyksen on käynyt läpi.  

Yksi vaihtarikaveri oli jakanut somessa kuvan, jossa oli hyvä teksti. Siinä oli ensin kysymys: "Onko kivaa tulla kotiin Erasmus-vaihdosta?" Vastaus oli: "Ei. Tai siis on. Mutta ei." Voidaan siis turvallisesti olettaa, että ko. aihepiiri on muidenkin kohdalla vahvasti kaksipiippuinen juttu.

ps. Hyvänen aika sentään että täällä on kuuma! Kuka on ollut niin viisas ja keksinyt, että lukukausi loppuu vasta heinäkuun alkuun? Tai ehkä paremmin, kuka olettaa että joku muka jaksaa lukea johonkin tentteihin, kun ulkona on varjossakin melkein 30 astetta lämmintä??

Kesäkatu polttaa

Tulinpa sitten aurinkoisesta Itä-Suomesta takaisin vieläkin aurinkoisempaan Wieniin. Ihan totta, täällä on sää tehnyt täyskäännöksen, ja jatkuva sade on muuttunut helteeksi.

Helteessähän ei sinällään olisi mitään vikaa, mutta jotenkin jännästi mie en ole tottunut siihen, että tarvitsisi melkein kolmenkymmenen asteen helteillä ensinnäkään a) käydä koulussa, saatikka b) tehdä vielä jotain läksyjä sen lisäksi. Eilen keskiviikkona teki ehkä ihan pikkuhiukkasen tiukkaa keskittyä luennoilla, kun oli kuuma ja luentosalin ilmastointi ei ole ihan parasta a-ryhmää. Ainoa mikä miut pelasti, oli se että miulla oli onneksi tämän viikon keskiviikkona vain kaksi luentoa, ja niiden välissä puolitoista tuntia taukoa, eli näin ollen mahdollisuus mennä puistoon puun varjoon lukemaan kirjaa ja käydä jätskillä.

Tänään on (taas) pyhäpäivä, Fronleichnam, eli Herran ruumiin juhla, katolinen pyhäpäivä. Pyhäpäivä on yhtä kuin vapaapäivä, eli kehiteltiin sen kunniaksi tyttöjen kanssa pientä pikniksettiä yhdessä puistossa tuossa keskustassa. Säähän oli siihen tarkoitukseen mitä sopivin, ja piknikin jatkoille mentiin jätskiä syömään. Huhujen mukaan Zanoni & Zanonilta saisi Wienin parasta jäätelöä, joten tehtiin pieni pyhäkävely sinne Schwedenplatzin kulmille, missä se jäätelöbaari on. Hyvin tuntuisi huhu paikkansa pitävän, oli äärimmäisen hyvää jätskiä, eikä edes maksanut paljon mitään. Kaksi palloa namijätskiä (makuina Nutella ja nougat) maksoi sen kaksi euroa.

Sen jälkeen käppäiltiin vielä ihan vähän, todettiin että se on aika rankkaa näin kuumalla, ja jäätiin istuskelemaan toviksi kanavanrantaan. Tytöt lähtivät siitä sitten metrolle, mie kävelin kotiin. Ei miun suomalainen sieluni päässyt irti siitä irrationaalisesta pelosta, että jospa tämä onkin vuoden viimeinen kaunis, aurinkoinen päivä. Ajattelin, että nautinpa vielä hetken kesästä, ettei sitten tarvitse potea huonoa omaatuntoa, jos tulenkin kotiin ja otan sisällä vähän lepoa. Mahdollisesti jopa päikkärit. On tuo helle kuitenkin sen verran uuvuttavaa…