Katson taaksepäin, ja
kiskot sinne jää, juna jyskyttää ja sitä rataa. Pointti on siis se, että
nyt mennään. Intercity numero 8 Joensuusta Helsinkiin kuljettaa miut
lentokenttämajoitukseen sukulaisten luo Seutulaan, ja huomenna siitä sitten
matka jatkuu.
Painorajat paukkuu matkalaukuilla, ja sehän vasta olikin
paha rasti, kun piti tyhjentää ylimääräisiä ja hyväksyä se, että kaikkea mitä muka
saattaisi tarvita ei voinutkaan ottaa mukaan. Kriisihän siitä aamulla kotona
tuli. Nyt tilanne on se, että käsimatkatavara painaa liikaa, ja pitää vaan
toivoa että sitä ei kukaan liian tarkkaan punnitse. Luultavasti tässä on nyt
vähän kärpäsestä härkänen -tyyppinen tilanne, mutta pitäähän se kaikki padottu
jännitys myös johonkin konkreettiseen kohdistaa…
Ja itkuhan se sitten lähdön hetkellä tuli, lähinnä automatkalla
Joensuuhun ja sitten junassa, kun porukat asettelivat laukut paikalleen ja olivat
lähdössä pois. Silloin tuntui lähtö todellisemmalta kuin kertaakaan tähän asti.
Jotenkin matkaan lähtö ja osittain matkanteko on aina hankalinta, niin se oli
aiemmin kesävaihdossa ja reilatessakin. Sillä nimenomaisella lähdön hetkellä tuntuu
niin vahvasti siltä, että on lähdössä
pois jostakin, ja tunteena se ei ole kaikkein
positiivisimmasta päästä. Sitten jossakin vaiheessa, ihan viimeistään kun pääsee
perille, kaikki se edessä odottava tekeminen, kokeminen ja eläminen nousee ajatuksissa
päällimmäiseksi ja tajuaa, että on menossa
jonnekin.
Tällä hetkellä ollaan siis välitilassa: ei enää kotona mutta
ei vielä perilläkään. Limbossa. Ja tätä lystiä vielä jonkin aikaa riittää.
Olisi vaan kiva olla jo perillä, että näkisi minne on oikeasti menossa. Kaikkein
eniten kiinnostaa millainen se asuntola on ja millaista siellä on asua, mutta eka
yö on oltava hostellissa asuntolan toimiston aukioloaikojen takia. Näin ollen
mie olen oikeasti perillä vasta tiistaiaamuna. Odottavan aika on piiiiitkä,
mutta täältä sitä joka tapauksessa tullaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti