Mulla kauas menolippu on

Katson taaksepäin, ja kiskot sinne jää, juna jyskyttää ja sitä rataa. Pointti on siis se, että nyt mennään. Intercity numero 8 Joensuusta Helsinkiin kuljettaa miut lentokenttämajoitukseen sukulaisten luo Seutulaan, ja huomenna siitä sitten matka jatkuu.

Painorajat paukkuu matkalaukuilla, ja sehän vasta olikin paha rasti, kun piti tyhjentää ylimääräisiä ja hyväksyä se, että kaikkea mitä muka saattaisi tarvita ei voinutkaan ottaa mukaan. Kriisihän siitä aamulla kotona tuli. Nyt tilanne on se, että käsimatkatavara painaa liikaa, ja pitää vaan toivoa että sitä ei kukaan liian tarkkaan punnitse. Luultavasti tässä on nyt vähän kärpäsestä härkänen -tyyppinen tilanne, mutta pitäähän se kaikki padottu jännitys myös johonkin konkreettiseen kohdistaa…

Ja itkuhan se sitten lähdön hetkellä tuli, lähinnä automatkalla Joensuuhun ja sitten junassa, kun porukat asettelivat laukut paikalleen ja olivat lähdössä pois. Silloin tuntui lähtö todellisemmalta kuin kertaakaan tähän asti. Jotenkin matkaan lähtö ja osittain matkanteko on aina hankalinta, niin se oli aiemmin kesävaihdossa ja reilatessakin.  Sillä nimenomaisella lähdön hetkellä tuntuu niin vahvasti siltä, että on lähdössä pois jostakin, ja tunteena se ei ole kaikkein positiivisimmasta päästä. Sitten jossakin vaiheessa, ihan viimeistään kun pääsee perille, kaikki se edessä odottava tekeminen, kokeminen ja eläminen nousee ajatuksissa päällimmäiseksi ja tajuaa, että on menossa jonnekin.  

Tällä hetkellä ollaan siis välitilassa: ei enää kotona mutta ei vielä perilläkään. Limbossa. Ja tätä lystiä vielä jonkin aikaa riittää. Olisi vaan kiva olla jo perillä, että näkisi minne on oikeasti menossa. Kaikkein eniten kiinnostaa millainen se asuntola on ja millaista siellä on asua, mutta eka yö on oltava hostellissa asuntolan toimiston aukioloaikojen takia. Näin ollen mie olen oikeasti perillä vasta tiistaiaamuna. Odottavan aika on piiiiitkä, mutta täältä sitä joka tapauksessa tullaan!