Wintersemester - abgehakt!

Nyt on koeviikko taputeltu ja talvilukukausi ruksattu tehtävälistalta. Eilen istuskeltiin sen kunniaksi tyttöporukalla lasillisten ääressä, purettiin tuntoja kuluneesta syksystä/koeviikosta ja rentouduttiin. Tänään ohjelma jatkuu luistelulla Rathausplatzilla, sää on ainakin täydellinen, ehkä vähän pakkasen puolella ja aurinkoista.

Tänään on siis periaatteessa ensimmäinen lomapäivä, ja näitähän tässä kesälukukaudella riittää: nyt on koko helmikuu vapaata, pääsiäisenä on kaksi viikkoa, helluntaina viikko, ja sitten onkin kohta jo kesäkuu ja kesäloma luurailee jo nurkan takana. Toistan taas itseäni, mutta voi hyvä elämä miten tää aika menee nopeasti!

Tämä oli nyt tällainen hyvin pikainen päivitys, nyt pitää ruveta kohta etsiskelemään ulkokamppeita ja lähteä nauttimaan kauniista päivästä! (Mikä tulee kyllä tarpeeseen, sen verran pahasti otti pannuun aamulla kun aloin tehdä aamupalaa ja huomasin että joku idiootti oli varastanut miun kurkun jääkaapista. Ylimääräinen kauppareissuhan siitä tuli, kun ruokalistalla oli tälle päivälle salaatti… Että tällaista meininkiä asuntolassa. Mutta jospa se luistelu ja raitis ilma katkaisisi terävimmän kärjen tältä potutukselta!) Ja ehkä mie saan myös vähän oikeaa talvifiilistä tähän tammikuun viimeiseen päivään sieltä luistinradalta.

Hylätty

Sehän ei ole mikään salaisuus, että kouluaikoina, varsinkin lukiossa mie olin aika hikari ja kympin tyttö, ja yliopistossakin miun numerot on pääsääntöisesti ollut sieltä asteikon yläpäästä. Ja mie olen aina ollut aika ylpeä siitä, koska mitään muuta merkittävää mie en tässä elämässä ole vielä ehtinyt saavuttaa.

No se aikakausi on nyt ohi. Eilen illalla tein englanti-saksa -käännöskurssin loppukokeen, ja tänä aamuna olivat tulokset tiedossa. Vitonen eli hylättyhän siitä kokeesta sitten oli napsahtanut. Ei kyllä ollut sellainen olo kokeen jälkeen, että se ihan niin huonosti olisi mennyt, mutta tuon kurssin opettaja nyt ei varsinaisesti ole tunnettu siitä, että se kauheasti armoa antaisi, lähinnä siitä että sen arvostelutyyli on Tiukka isolla teellä.

Hiukan oli kyllä kummallinen olo, ensin tuntui hetken siltä että hitonkos järkeä tässä on opiskella jos ei mitään oikeasti osaa. Sitten aloin ajatella että ainakin osasyy on kyllä opettajassa: oma vika jos ei osaa opettaa niin että opiskelijat oikeasti oppii. Lopulta päätin että c’est la vie ja että show must go on.

Ainoa asia, mikä miut pelasti tällä kertaa, on että mie sain välikokeesta paremman numeron, toiseksi parhaan jopa, ja kurssin kokonaisarvosana oli viimeinen hyväksytty, eli nelonen. Opintopisteet sain siis rekisteriin, ei tarvitse mennä uusintaan (luojan kiitos), mutta kyllähän se hikarin sieluun hieman silti sattuu. Toisaalta eipä miun tarvitse mahdollisesti ikinä enää kääntää mitään englannista saksaan. Vaikka kyllä mie jotain sen välikokeen perusteella ehkä osaankin.

Ehkä tämä kokemus nyt kasvattaa luonnetta. Suurella todennäköisyydellä tämä yksi hylätty koe oli ensimmäinen monista hylkäyksistä, joita tässä elämän varrella vielä vastaan tulee. Nyt mie olen harjoitellut niiden vastaanottamista. Jos tämäntyyppisten pettymyksien ja riittämättömyyksien sietämisen oppimisen edellytys oli tulla opiskelemaan ulkomaille, niin kannatti lähteä. 

Laajentuva käsite

Mie olen nyt todennut, että miun on vähän pakko laajentaa ajattelutapaani, tarkemmin sanottuna vähän avarrettava käsitettä talvi.

Tähänastisen, pitkälti Suomessa vietetyn elämäni ajan sana talvi on miulle tarkoittanut aikaa, joka jää pysyvän lumen tulemisen ja sen sulamisen väliin. Suomessa kun se pysyvä lumi on ainakin tähän asti ennemmin tai myöhemmin aina tullut. Täällä tämä asia ei ole ihan niin. Näin ollen parempi määritelmä voisi mahdollisesti olla se aika, jolloin on olemassa mahdollisuus, että sitä lunta ajoittain tulee.

Sitä se talvi ainakin täällä Wienissä tuntuu tarkoittavan. Lunta tulee ajoittain ehkä mahdollisesti, mutta se ei useinkaan jää maahan kahta päivää kauemmaksi. Tänä viikonloppuna oli sitten taas se aika, kun oli taas pitkästä aikaa lunta. Lauantai-iltana kävin istuskelemassa iltaa parin kaverin kanssa, ja sinne mennessä satoi ihan ehtaa räntää. Yön aikana se muuttui nuoskaksi, ja sunnuntaiaamuna sitä oli ihan maassa asti, ja aika reippaastikin. Tosin se oli kyllä jo aikamoista loskaa, mutta lunta yhtä kaikki.

Kuten kuvasta näkyy, kyllä sitä lunta on jonkin verran tullut, kun vertaa ihan EU-standardileveään rekisterikilpeen. Tällä kertaa kun lumi sattui tulemaan pyhänä, miullakin oli mahdollisuus mennä ulos ja seurata miten lumentulo täällä vaikuttaa elämään, viimeksi kun tuli lunta olin koko päivän koulussa sisällä.  Ja niinhän se oli, että 48er-tyypit (Wienin jätehuollosta ja katujen puhtaanapidosta vastaava organisaatio. Ilmeisesti nimi on lyhenne virallisesta nimestä Magistratsabteilung 48, eli joku kaupunginhallinnon osasto numero 48. Tai voi olla että se on ennen ollut tuollainen osasto, joka on yksityistetty, en tiedä tarkkaan.) olivat joka kadunkulmassa lapioiden ja hiekoitussankkojen kanssa. Ja vaikka oli vasta aamu, niin yllättävän hyvin oli pienemmätkin kadut puhdistettu loskasta, ainakin sen mitä nyt pystyi, niin paljon autoja täällä on joka kadunvarressa parkissa.

Eli nyt on tämäkin nähty, ja todettu että vaikka täällä tuleekin lunta harvemmin ja vain väliaikaisesti, niin kyllä siitä silti selvitään. Ja että talven käsite on vähän joustavampi, kuin mihin mie olen tottunut.

Ruokaa, ruokaa

Jonkin verran tulee täällä seurattua suomalaisia lehtiä, ja siellä kun tuntuu tuo ruuan hinta olevan aika ajankohtainen aihe, niin ajattelinpa sitten vähän samasta aiheesta kirjoitella. Toisekseen bloggaaminen on miljoona kertaa mukavampaa kuin tentteihin lukeminen. (Ensi viikolla 7 kpl. Oujee.)

Mutta siis. Varmaan olen jotakin tästä aiheesta jo raapustellut, mutta silti. Ruokahan periaatteessa pyörii täällä Wienissä ainakin kutakuinkin samoissa hinnoissa kuin Suomessa tai ehkä vähän sen alapuolella, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Asuntolan jääkaapeista päätellen esimerkiksi sellaiset ihmiset, jotka ovat kotoisin jostain naapurimaasta, vaikka Unkarista, jonkin verran harrastavat sitä, että tuovat kotona käydessään elintarvikkeita mukanaan. Voisin kuvitella että siinä on vähän jotain hintastrategiaa taustalla, koska aika pitkälle samanlaisia saa kyllä täältäkin. Tai sitten niiden vanhemmat vain tyrkyttää sitä ruokaa mukaan, sellaistakin saattaa joskus opiskelijoiden kohdalla tapahtua…

Yksi niistä poikkeuksista hintatasossa, jotka aiemmin mainitsin, on kasvikset ja hedelmät. Tästä olen ainakin puhunut aiemmin, mutta sanonpa nyt vielä kerran - ne ovat täällä edullisempia. Siihen on pari ihan loogista syytä, nimittäinkin a) täällä on ilmasto vähän leudompi, joten kasvukausi on pitempi eikä kasvihuoneissa kasvattaminenkaan ole niin kallista kuin Suomessa, koska lämmityskulut on oletettavasti pienemmät, ja b) tänne on paljon lyhyempi matka esim. Italiasta, Espanjasta tai Marokosta, mistä tuodaan paljon kasviksia, Suomeen tullessaan ne tomaatit kulkevat vielä sen 1500 km lisää. Nytkin talvella (joka on muuten suhteellinen käsite, mutta talvihan tämä kalenterin mukaan on) raaskii ostaa tomaatteja ja kurkkua ja muita salaattitarpeita, ja leivän päälle laitan päivittäin ison kasan kaikkea herkkuvihannesta. Appelsiinit ovat halpoja sesongin aikaan Suomessakin, mutta niiden lisäksi mie syön tosi paljon omppuja. Ne kulkevat hyvin eväänä koulussakin.

Toinen poikkeus on luomu. Luomutuotteethan ovat Suomessa todella paljon kalliimpia kuin tavalliset, täällä luomun ja ei-luomun välinen ero on niin pieni, että mie saatan joskus jopa valita sen luomunkin. Toisekseen täällä luomutuotteiden valikoima on valtavan paljon laajempi, ja joka kaupalla on omat luomumerkkinsä. Mie ostan monesti luomuruisleipää (tämä kyllä vaan sen takia että ei-luomua ruisleipää ei oikein ole tarjolla siellä missä mie käyn, mutta se luomuleipä onkin halvempi kuin vastaava ei-luomu ruisleipä toisessa ketjussa) ja luomujogurttia, ja vähän sen mukaan missä käyn kaupassa niin joskus jotain muutakin. Luomuauringonkukansiemeniä ja luomuriisikakkuja olen ostanut useamman kerran.

Yleisesti ottaen voi sanoa, että täällä se luomu on lyönyt itsensä läpi paljon vahvemmin kuin Suomessa, eikä vähiten varmastikaan sen pienen hintaeron ja saatavuuden takia. Muutenkin nuo ekomarkkinat ovat täällä aika hyvin kehittyneet, vähän niin kuin Saksassa. Esimerkiksi Freitag-merkin kierrätysmateriaalista tehtyjä laukkuja on joka neljännellä vastaantulijalla, en tiedä onko se myös vähän muoti-ilmiö mutta siitä huolimatta tähän eko-osastoonhan sen kuuluu. Ympäristöystävällisyys on aika pop, ja muutenkin kestävä kehitys on aika iso teema.

Palatakseni kuitenkin tuohon ruuan hintaan, niin sillä on kyllä suhteellisen iso merkitys, mistä sen ruokakassin ostaa. Mie käyn useimmiten Hoferissa, joka vastaa pitkälle Lidliä. Sieltä saa ruuat helposti halvemmalla kuin vaikka Kaukajärven S-Marketista, mutta en sitten osaa arvioida mikä olisi ero vaikka Duon Lidliin. Lidlejäkin täällä Wienissä on, mutta Hofer taitaa olla itävaltalainen ja niitä on paljon tiheämpään. Toiset merkittävät ketjut on Spar ja Billa, joista Billa on kalliimpi. Niitä on kuitenkin tosi tiheässä, ja iso osa niistä on aika pieniä. Jos en jaksa lähteä Hoferiin, minne pitää mennä ratikalla, niin käyn Sparissa tuossa lähellä. Se on hintatasoltaan monesti lähellä jotain K-markettia tai Ässää, lukuun ottamatta noita edellä mainittuja poikkeuksia. Mutta kaikkein tärkeintä Itävallassa ruokaostoksia suunnitellessaan on ottaa huomioon, että ne menevät illalla hyvissä ajoin kiinni (ei siis yleisesti ottaen mitään Papinkadun ässän tyylisiä 7-23 aukioloaikoja!), ja sunnuntaisin kutakuinkin kaikki kaupat ovat kiinni koko päivän.  Jos jonkun aseman Billa sattuu olemaan auki myös sunnuntaina, niin sinne ei kannata mennä kuin äärimmäisessä hädässä - niissä harvoissa kaupoissa, jotka sattuvat pyhänä olemaan auki, on sunnuntaisin jäätävät jonot.

Onneksi sunnuntaisinkaan ei tarvitse olla nälässä, vaikka kaupassa käyminen olisi unohtunut, koska nuudelikojut ja snägärit palvelevat hyvinkin monessa kadunkulmassa, ja pitkälti joka ainoalla metroasemalla, varsinkin viikonloppuisin myös myöhään yöhön. Pizzapaloja voi saada kahdella eurolla, pieni nuudeliannos on 2,80e ja kunnon dönerin saa n. neljällä eurolla.

Että tällaista tällä kertaa. Saa nähdä keksinkö mie vielä jotain sijaistoimintaa vai pitääkö ihan oikeasti ruveta taas lukemaan. Toisaalta hommat alkaa olla ihan hyvin hallussa, kun viime viikollakin käytin vapaapäivät, aamut ja illat aika tehokkaasti hyväksi. Katsotaan.

ps. Tunsinpa tuossa torstaina itseni kovin asiantuntevaksi, kun yhteensä kolmesti saman päivän aikana miulta kysyttiin Währinger Strasse/Volksoperin aseman lähellä neuvoa, mistä mikäkin bussi tai ratikka lähtee. Ja mie jopa tiesin vastauksen. Joko mie vaan olen asiantuntevan ja helposti lähestyttävän näköinen, tai sitten olin vaan sopivassa paikassa sopivaan aikaan. Mie tykkään enemmän tuosta ensimmäisestä selityksestä.

Salakavala stressi

Jännä juttu, että kun koko syksyn ja talven on saanut sinällään olla aika huoletta, eikä ole tarvinnut ottaa paineita opiskelusta ollenkaan, niin kyllä se tuo tenttiviikko sitten kuitenkin tuo mukanaan jonkin verran stressiä. Koko tentit tavallaan hiipi pikkuhiljaa salakavalasti nurkan takaa, sitä vaan jotenkin tuudittautui ensi siihen, että nääh, ne ovat vasta joululoman jälkeen. Sitten siihen, että nääh, tässähän on koko tammikuu aikaa. Mutta kun se tammikuukin alkaa olla jo taputeltu. Mitäs nyt?

Eikä hirveästi auta, että kokeisiin ilmoittautuminenkin on tehty vähän turhan hankalaksi. Eilen alkoi ilmoittautumisaika netin kautta, mutta hupskeikkaa, eihän se vaihtarilla tietenkään onnistunut itse. Piti laittaa taas listaa koordinaattorille, joka laittoi sen eteenpäin Studienservicecenteriin. Ei siinä, ihan kiva olisi ollut, jos siinä olisi ollut kaikki, vaan kunpa yhtä koetta ei löytynyt koko järjestelmästä, joten eipä se SSC:kään saanut minua ilmoitettua. Eli siitäpä sitten taas sähköposteja lähettelemään. Ilmoittautumisaika loppuu torstaina klo 12, sitä ennen olisi varmaan ihan kiva saada kaikki selväksi. Ei siis mitään paineita tai kiirettä.

Sinällään se koemateriaali itsessään ei tunnu ylitsepääsemättömältä, aika monta koetta toteutuu monivalintana, mikä jo osaltaan vähän helpottaa, kun ei tarvitse aktiivisesti osata ihan kaikkia niitä uusia sanoja ja termejä. Onhan niitä kokeita silti aika monta, vaikka kuinka päätin jättää kaikkein hankalimman maaliskuun alkuun: maanantaina oli jo kaksi, torstaina on yksi, ja ensi viikolla varsinaisella koeviikolla on yhteensä seitsemän. (Siis jos se yksi ilmoittautuminen onnistuu…) Elikkä ihan jo tuo lukumäärä on toisaalta ihan pätevä syy sille, että pikkuisen alkaa stressata.

Mutta aivan järjetöntä on stressata koeviikon jälkeen alkavaa lomaa, mutta jotenkin sekin miulta onnistui - täällä kun on lukukausien välissä koko helmikuu vapaata. Jotenkin miulla on paineita siitä, että miten mie saan siitä koko kuukaudesta kaiken irti, ettei se tavallaan menisi ihan kokonaan hukkaan lorviessa ja mitään tekemättä. Vaihtarikavereista osa lähtee jo kotiin, ja osalla on harjoitteluita sun muita suunnitelmia, mutta miulla ei vielä mitään. Se lomakin tuli ihan puskista, vastahan mie olin melkein kuukauden lomalla Suomessa, enhän mie älynnyt mitään suunnitelmia tehdä, ennen joulua ei käynyt pienessä mielessäkään. Ja nyt tuntuu että pitäisi äkkiä löytää jotain sutinaa. Jos tämä aika menee näin nopeasti, niin kohtahan on jo taas kevät! Tulee aika kiire kokea asioita, nähdä paikkoja ja elää elämää.

Eli, mitä tästä opimme: vaihtarina aika menee hullun nopeasti, ja näin ollen kaikenlaiset koeviikot ja lomat pääsevät salakavalasti hiipimään selän taakse ja puraisemaan persuksista. Ei tässä silti auta kuin hammasta purren mennä tentistä toiseen, ja alkaa suunnitella jotain kivaa helmikuulle. Niin kuin äitimuorini ystävällisesti muistutti, miullahan oli alun perin idean asteella ajatuksena matkustella siinä loman aikana näissä naapurimaissa. Se oli ihan suoraan sanottuna päässyt vähän unohtumaan, eikä juolahtanut edes mieleen, kun todellisuus ja paineet iski. Mutta onneksi nyt on taas järki kädessä. Olisikohan Ljubljanassa mitään näkemistä…?

Ämterpingpong

Opin tässä viikonloppuna uuden sanan. Ja hauska sana onkin!

Puhuttiin perjantaina muutaman kaverin kanssa siitä, kuinka nyt kun niilläkin alkaa tulla kolme kuukautta Wienissä täyteen, niin niiden on pitänyt käydä siellä ns. maahanmuuttovirastossa ilmoittautumassa. Miehän itse tein sen jo silloin syyskuussa kun ei vielä ollut koulua ja oli hyvin aikaa hoitaa noita pakollisia juttuja. Sehän on EU-kansalaisille ihan läpihuutojuttu, eihän Itävaltaan tarvitse muista EU-maista mitään oleskelulupia tai mitään, mutta pitää siellä kuitenkin käydä näyttämässä papereita, esim. joku todiste siitä että on rahaa millä elää ja niin edelleen. Ja se pitää siis tehdä kolmen kuukauden sisällä saapumisesta.

Ainoa asia mikä siinä on, niin se kestää aivan hillittömän kauan. Ensin jonotetaan yhteen toimistoon, sitten saadaan sieltä joku uusi paperi ja jonotetaan sen paperin kanssa toiseen toimistoon. Ne on sentään samassa rakennuksessa, mutta sinne tarvitsee mukaan ns. Meldezettelin, joka pitää hakea yhdestä toisesta paikasta, minne ilmoitetaan asuinpaikan osoite. Yksi itävallassa kauemmin asunut kaverin kaveri sitten kertoi, että jos on vielä auto, niin koko ruljanssiin tulee vielä lisävaiheita, ja autoa ja auton papereita saa kierrättää useammassakin virastossa.

Ja nyt tulee se hieno sana, jonka tämä ko. kaverin kaveri meille opetti: saksaksi tästä rumbasta voi käyttää nimeä Ämterpingpong. Virastopingis. Ihan huikea. Koska sellaistahan se on - papereiden kanssa ihmisiä pomputellaan puolelta toiselle ja virastosta toiseen kuin pingispalloa.

Byrokratia on kivaa. Onneksi mie hoidin ne alta pois jo ajat sitten, ei yhtään käy kateeksi niitä kavereita, jotka jätti vähän viime tippaan!

Es grünt so grün wenn Spaniens Blüten blühen

Ehkä yksi hienoimmista asioista Wienissä asumisessa on edelleenkin mahdollisuus nähdä vaikka mitä, niin kuin nyt esimerkiksi kulttuuria.

Eilen oltiin taas korkeakulttuurin äärellä, kun käytiin illalla muutamien koulukavereiden kanssa Volksoperissa katsomassa My Fair Lady -musikaali. Astetta kevyempää viihdettä kuin esim. joku ooppera, (Vaikka oopperakin voi olla hyvin mielenkiintoista, niin kuin nyt se Hannu ja Kerttu, joka myö nähtiin ennen joulua. Olkoonkin sitten lastenooppera, yks hailee…) mutta varsinkin tuo kyseinen musikaali tarjosi myös hyvin opettavaisen kokemuksen noin lingvistisestä ja käännöstieteellisestä näkökulmasta tarkasteltuna.  Se kun sattuu jo ihan aiheensa ja tarinansa puolesta liikkumaan kielitieteellisissä maisemissa, sisältää erilaisia murteita ja aksentteja, ja käännöstieteen puolesta jännää on verrata saksankielistä sovitusta englanninkieliseen. Vaikka enhän mie näin ylevästi siellä katsomossa ehkä ajatellutkaan, kunhan nautin siitä Eliza Doolittlen ja professori Higginsin sanailusta. Ja odotin koko ajan, että miten The rain in Spain stays mainly in the plain on käännetty. Vastaus:. Ei huono ollenkaan.

Pitää muuten vielä mainita, että ei paljon maksa vaivaa mennä Staatsoperiin, kun Volksoper on olemassa. Ensinnäkin sinne on miun asuntolasta lyhyt matka, ja se on sitä paitsi miun koulumatkan varrella. Toisekseen sinne saa ostettua myös seisomapaikat etukäteen, toisin kuin Staatsoperiin, minne pitää mennä tosi ajoissa jonottamaan, ja jos oikein huono tuuri käy, niin ei ehkä saa lippuja ollenkaan. Ja vaikka liput saisikin, kaikilta seisomapaikoilta ei näy kunnolla lavalle - tätäkään ongelmaa ei ole Volksoperissa, vaan lava näkyy seisomapaikoiltakin mainiosti. Tosin Volksoperissa voi hyvinkin käydä niin, että pääsee seisomapaikalta istumaan, jos katsomossa on tilaa. Ja aika usein onkin, koska turistit eivät ole sinne löytäneet. Itse olen kolmesti käynyt jotain katsomassa, ja joka kerta ollaan saatu istumapaikat.

Sanotaanko näin, että jos miulla on mahdollisuus käydä kolmesti tai neljästi Volksoperissa katsomassa (ns.) seisomapaikalla musikaali, baletti tai ooppera tai käydä kerran leffassa samalla rahalla, niin ei kyllä tarvitse paljon miettiä. Elokuviin pääsee Tapiossa tai Plevnassakin, mutta enpä ole kuullut että Tampere-talossa myytäisiin baletteihin tai mihinkään muuhunkaan lippuja kolmella eurolla.

Koti-ikävän anatomia

Varoitus: tämä postaus saattaa sisältää keittiöpsykologista sisältöä.

Jännä juttu tuo ihmismieli. Tai no tarkennetaan vähän - jännä juttu tuo meikäläisen mieli. Välillä sitä vaan huomaa, ettei miun ns. logiikassa ole mitään logiikkaa, ja hämmästyttää ihan itseänikin, miten vaikeaksi sitä osaa elämänsä tehdä.

Kun mie viime viikolla sanoin että koti-ikävä hälveni, niin oikeasti se ei ehkä niinkään hälvennyt kuin tukehtunut sijaistoimintoihin. Koska viime viikko meni aika tehokkaasti joko a) opiskellessa tai muuten asioita järjestellessä b) nukkuessa tai c) joululahjaksi toivottua ja saatua Greyn anatomian 10. kautta katsellessa. Ei siinä paljon ehtinyt ikävöimään mitään, eikä se ikävä olisi mahtunutkaan kaikkien niiden muiden tunteiden joukkoon, jotka herää kun oikein vahvasti eläytyy lempparisarjaansa. (Niin kuin miulla on tapana.)

Mutta sitten eilisiltana iski paha ongelma: katsoin koko kauden loppuun. Sitten alkoi maaninen selvittäminen, onko miulla täällä minkäänlaisia laillisia mahdollisuuksia katsoa piakkoin alkavaa 11. kautta. Vastaus oli pääpiirteissään ”eipä juuri”, ja se oli eilisiltana paljon kovempi paikka kuin kehtaisin myöntää. Itku pääsi ja yöunet melkein meni.

Aamulla, kun ajatukset alkoi vähän selventyä, mie tajusin ettei siinä angstissa oikeastaan ollut edes kyse koko Greyn anatomiasta. Nyt mie olen vahvasti sitä mieltä, että mie hautasin sen koti-ikävän Greyn katsomiseen, se pääsi pulpahtamaan pintaan kun katsottavat jaksot loppuivat. Ja ehkä miulle ihan vähän myös tuli ikävä maahan, missä televisiokanavat näyttävät oman maansa asukkaille koko ohjelmiston livestreamina ja monet ulkomaisetkin ohjelmat myös on-demandina. (Mikä hemmetin takapajula tämä nyt on? Ylelläkin on Areena, mutta ORF ei voi näyttää koko ohjelmistoa edes livestreamina?)

Jännä sinällään, että kun mie aamulla tajusin, että miulla oikeasti on vielä koti-ikävä, miusta tuntui aamupäivän vähän kurjalta, mutta sitten se helpotti. Tällä kertaa oikeasti, koska miulla oli tänään kolme tuntia hyppyä, ja reilusti luppoaikaakin, jolloin ei takuulla ollut mitään sijaistoimintoja tarjolla. Pelkkää istumista, odottamista ja Candy Crush Sagan pelaamista, jotka eivät aikaisemmin aamulla todellakaan auttaneet tukahduttamaan yhtään mitään. Ehkä se johtui siitä, että se koti-ikävä sai aikansa velloa, ja sitä edesauttoi, että mie ylipäätään myönsin itselleni, että miulla on ikävä kotiin.

Mie jotenkin ajattelin, että ei tässä vaiheessa enää saisi olla koti-ikävä. Kaikki on tuttua ja menee tutulla kaavalla, en mie nyt enää saa ruveta ikävöimään. Mutta eihän siinä ole mitään järkeä. Tosiasiahan on se, että joskus on huonompia päiviä ja tulee koti-ikävä. Ei ole mitenkään mahdollista, että kun yhdeksän kuukautta on ulkomailla, jonkun tietyn aikarajan jälkeen ei enää mikään ota päähän eikä mitään tule ikävä. Ikävä voi tulla vaikka olisi asunut yhdessä paikassa ulkomailla kaksikymmentä vuotta. Mutta se menee ohi, jos antaa sen ikävän ensin tulla, eikä tukahduta sitä sen takia ettei muka saisi olla ikävä, ja jätä sitä kasvamaan torahampaiseksi möröksi jonnekin ajatusten syvimpään nurkkaan. Mie teen vaan elämäni satamiljoonakertaisesti hankalammaksi, jos rupean miettimään, mitä mie saan tai en saa tuntea.

Tästä kokemuksesta viisaampana voidaan siis tehdä seuraavat johtopäätökset:

1) Koti-ikävä saa tulla jos on tullakseen, mutta se ei saa jäädä liian pitkäksi aikaa. Eikä se yleensä jääkään.

2) Tunteita ei kannata tukahduttaa, koska ne tulevat ennemmin tai myöhemmin kahta kamalampina pintaan.

Että näin. Ehkä mie vielä joskus opin. 

Meteorologinen tilannepäivitys

Mie olin tuttavien puheista saanut sen kuvan, että Wienissä on aika turha kuvitella näkevänsä lunta - tai ainakin että kyseisen tapahtuman todennäköisyys on kohtalaisen pieni. Siksipä mie ennen joulua likipitäen neuroottisella intensiteetillä kysyin kotiväeltä päivittäin lumitilannetta ja luin joka ainoan iltapäivälehtien ”Katso tuleeko paikkakunnallesi valkea joulu!” -tyyppisen artikkelin. Ihan vaan koska tykkään lumesta ja talvesta, ja ehkä isoin ongelma tänne lähtemisessä oli, että ei pääse tänä vuonna avantouimaan eikä nää kunnon talvea tai edes lunta ollenkaan.

Okei, avantoon en pääse vieläkään, ja se on aika syvältä suosta, varmaan pitää ensi talvena käydä kahdesti viikossa tai jotain. Mutta ainakin mie olen nyt kerran nähnyt täällä LUNTA. Täällä sataa nyt lunta!  Sellaista nollakelin märkää nuoskaa, mutta lunta yhtä kaikki!

Ainahan mie menen ensilumesta ihan sekaisin, vaikka tämä nyt ei teknisesti ottaen ole ensilumi, vaan Wienissä satoi jo joulun jälkeen vähän jotain, ja näinhän mie lomalla lunta kotona ihan reilusti. Täällä ei kuitenkaan eilen ollut lunta kuin ehkä vähän jossain ojassa, joten sama vaikutus.

Ja sanottakoon vielä, että vaikka eiliset haikeudet ja muut ikävänpoikaset hyvin tehokkaasti 11 tunnin yöunilla tasoittuivat, niistä hävisi kyllä viimeisetkin rippeet tuon lumisateen myötä.  

Back in business

Täällä sitä taas ollaan, ja olo on kuin jyrän alle jääneellä: oli vähän aikaisenpuoleinen herätys (suomeksi sanottuna kello oli herättämässä klo 3:50), ei sillä että olisin kamalasti nukkunut sitä ennenkään. On se kumma kun ei pysty nukkumaan ollenkaan, jos aamulla on edessä yli 300 kilometrin matka paikasta A paikkaan B.

Mutta vaikka mie lensinkin aamukuuden koneella Joensuusta Helsinkiin ja siitä Itävallan aikaa kymmeneksi Wieniin, niin ei jotenkin tuntunut ylimaallisen hyvältä idealta ruveta siinä puolilta päivin enää nukkumaan. Huomenna pitäisi kuitenkin mennä taas kouluun, ja jos nukkuu päivän, ei sitten nukuta yöllä. Ja katastrofin eli univajekierteen ainekset ovat koossa. Siispä katsoin DVD:ltä kahdeksan jaksoa Greyn anatomiaa, kävin välissä täyttämässä velvollisuuteni asuntolayhteisöä kohtaan tyhjentämällä kierrätysastiat. Samalla reissulla ostin lähikojusta paistettuja nuudeleita - koska ruokakaapinhan mie tyhjensin ennen lomaa, loogisesti, ja loppiainen se täälläkin on, eikä järkevän etäisyyden päässä ole yhtään avointa ruokakauppaa. Mutta ei se mitään, sainpahan ihan rauhassa olla öllötellä ja palautua reissaamisesta.

Mie jotenkin ajattelin, että tänne takaisin tuleminen olisi ihan läpihuutojuttu, ei tarvitsisi kyynelehtiä eikä mitään, mutta väärässä olin. Joensuun lentokentälle asti pärjäsin ihan hyvin, ei mitään ongelmaa, mutta sitten piti alkaa viedä laukkua hihnalle ja sanoa porukoille heippa. Jotenkin mie olin ehkä vähän yrittänyt unohtaa tai ainakin tukahduttaa sen tosiasian, että tällä kertaa mie oon täällä vähän pitemmän aikaa ennen kuin tulen taas käymään Suomessa - nyt siihen menee se puoli vuotta. Ja varmaan kun se alkoi pikkuhiljaa valjeta, niin vaikka mie en tietoisesti tuntenut olevani mitenkään erityisen surullinen, ehkä jonkun verran haikea, miun kyynelkanavat olivat eri mieltä.

Ei sillä että se puoli vuotta olisi mitenkään ylitsepääsemätön, miusta se tuntuu ihan täysin mahdolliselta, varsinkin kun tämä syksy meni niin järjettömän nopeasti.  Eikä sitä koskaan tiedä, kovasti on yksi ja toinen uhitellut tulevansa moikkaamaan, saa nähdä tuleeko pala Suomea piipahtamaan täällä.

Etukäteen mie kuvittelin että tämä menee samaan tyyliin kuin Tampereella: ensimäistä kertaa yksin jäädessä on koti-ikävä, se menee ohi kuukaudessa tai parissa, seuraavalla kerralla on ihan vähän haikea olo lähtiessä mutta puolessa välissä matkaa se muuttuu iloksi siitä että pääsee taas kavereiden luo ja kouluun. Mutta miulla olikin välillä haikea olo pitkin matkaa, ja ihan vähän vielä nytkin. Mie en todellakaan odottanut, että miusta olisi näin outoa olla taas asuntolassa. Kaikki on tuttua, miusta on mukavaa olla täällä ja mie odotan jo innolla mitä kaikkea tämä vuosi tuo tullessaan. Mutta täällä on niin helkkarin hiljaista. Mie taisin olla maksimissaan kuusi tuntia yksinäni viimeisen vajaan kolmen viikon aikana, ja niistäkin suurimman osan autossa matkalla Kuopioon ja takaisin. Koko muun ajan joku oli samassa talossa, jos ei muita niin kissa ja koira. Ja nyt on taas vähän vaikea olla hiljaisessa asuntolahuoneessa, kun kämppiskin on vielä lomanvietossa kotonaan. Rehellisyyden nimissä, niinhän se oli alussa Tampereellakin, varsinkin niihin aikoihin kun ei ollut kämppistä ollenkaan tai se ei ollut ikinä kotona.

Nyt alkaa kuitenkin olla kohta aika ruveta iltatoimiin ja nukkumaan, koska tänään on ollut pitkä päivä. Huomenna ei ole enää hiljaista eikä tarvitse olla yksin, vaan tapahtuu paluu arkeen. Kevyesti juuri keskiviikkona, eli sinä päivänä viikosta kun miulla on neljä puolentoista tunnin luentoa peräjälkeen ilman kummoisia taukoja. Ja jos vanhat merkit paikkansa pitävät, oudot fiilikset ja enimmät haikeudet tasoittuvat kyllä aika tehokkaasti kun väsymystaso laskee.