Tuulahdus kot'puolesta

Nyt kun tässä kevätpuolella on niin, että en itse käy Suomessa ennen kuin vasta ihan kesän korvalla, oli kyllä äärimmäisen ihanaa saada tänne Wieniin pieni tuulahdus kotoa rakkaan ystävän muodossa. Sunnuntaista tähän päivään asti sain nauttia laatuseurasta ja uudesta kotikaupungista uusin silmin, ja pakko tunnustaa että olihan se vähän hienoa olla täällä kuin kotonaan ja esitellä kaikkia itselle tutuksi tulleita paikkoja ja näyttää millaisissa maisemissa sitä täällä päivittäin pyörii.

Itsekin pääsin tosiaan tutustumaan Wieniin tavallaan uudelleen, pääsin kiertämään suurimman osan tärkeimmistä nähtävyyksistä näin talvisaikaan, ja sain käydä monessa sellaisessakin paikassa, joihin olen halunnut, mutta en vielä ollut ehtinyt/saanut aikaiseksi.

Tämän viikon teema on ollut kulttuuri ja liikunta, koska molempia on harrastettu mitä suurimmassa määrin. (Kuulostaa pahasti aikuisten kaupunkilomalta. Lisäksi ei harjoitettu minkäänlaista biletystä tai yöelämää, vaan nukuttiin kunnon yöunet joka yö.) Liikuntaa harrastettiin lenkkeilemällä, maanantaina 11 kilometrin kävelylenkki Donaukanalin varressa, tiistaina yhdistetty hölkkä- ja kävelylenkki Schönbrunniin, johon sisältyi kiipeäminen Glorietteen sinne mäelle, ihan vaan niiden näkymien takia. Lisäksi aika tähtitieteellinen määrä askelia shoppaillessa ja muuten paikasta A paikkaan B siirtyessä.

Kulttuuripuolella oli myös jokin päivittäinen aktiviteetti. Maanantaina se oli Luonnonhistoriallinen museo, ja miekin nautin kun tällä kertaa oli aikaa myös alakerran näyttelyyn. Viimeksi kun olin siellä, meinasi tulla vähän kiire ja se jäi käytännössä kokonaan näkemättä. Mineraaliosastolta löytyi jopa jotain kiviä Outokummusta, siellä ne olivat kaikkien niiden brasilialaisten ja indonesialaisten mineraalien seassa. Lisäksi siellä oli graniittia Viipurista, joka oli vielä osa Suomea siihen aikaan kun se näyte otettiin. Siinä oli etikettinä ”Rapakiwigranit”. Miun lingvistisieluni koki tuon kirjoitusasun äärimmäisen huvittavana ja kiehtovana: sehän on saksankielisen mielen tulkinta rapakivigraniitista. Hassua ettei sillä ole mitään oikeasti saksankielistä nimeä annettu, vaan käytetään tuota suomalaista termiä.

Toissapäivänä kulttuuriosuus oli Raimund Theaterin Mamma Mia! -musikaali. Ja se oli aivan käsittämättömän huikea! Mie olen jo pitkään halunnut nähdä sen, ja meinasin ratketa riemusta kun ystävä suostui lähtemään mukaan. Ehkä paras musikaali minkä olen ikinä nähnyt, teki koko ajan mieli tanssia ja laulaa. Tanssiminen olisikin seisomapaikoilla ollut ihan täysin mahdollista. Ärsytti vaan kun ei ihan niin sataprosenttisesti voinut nauttia siitä, kun meidän edessä istui joku koululaisryhmä italialaisia teinejä, jotka ensin tuli myöhässä, sitten joko pälättivät keskenään tai pelasivat iPadeilla. Mutta siitä huolimatta se musikaali oli ihana, ja ne laulut pyörivät päässä vielä tänäänkin.

Eilen taas mentiin käymään Haus des Meeresissä, joka on tavallaan ehkä akvaarion ja eläintarhan risteytys. Siellä on siis kaloja, erilaisia matelijoita (mm. ISOJA käärmeitä, yäk), tropiikkihuone apinoineen ja krokotiileineen, ötököitä, joitakin lintuja ja haikaloja. Krokotiilit ja hait on tosin aika pieniä, hait olivat ehkä vähän isomman hauen kokoisia. Se koko paikka oli oikeastaan aika urheilusuoritus, koska siinä rakennuksessa on 11 kerrosta, ja paljon portaita. Kaikkein paras osuus on kuitenkin kattoterassi, josta on 360 asteen näköala Wieniin. Se on aika upea.

Tällainen alkuviikko siis tällä kertaa. Kiitos vierailevalle tähdelle, oli tosi mukavaa! Sittenpä odotellaankin seuraavia vieraita pääsiäisen seutuvilla, että päästään taas leikkimään kaupunkiopasta. 

Museo, haleja ja pii-paa-auto

Wienissä on se hyvä puoli, että jos pelaa korttinsa oikein, voi käydä suunnilleen kaikissa tärkeimmissä museoissa maksamatta yhtään pääsymaksua: useimmilla niistä on joka kuukausi yhtenä päivänä ilmainen sisäänpääsy, tai sitten niillä on aika ajoin joku erikoistarjouspäivä. Esimerkiksi tänään pääsi ystävänpäivän kunniaksi ilmaiseksi Leopold Museumiin katsomaan Klimtin ja Schielen tauluja. Ja rahoistaan tarkkoina opiskelijoina mentiin kaveriporukalla harrastamaan kulttuuria. Vaikka en mikään taiteen tuntija olekaan, niin kyllä mie tykkään tauluja katsella.

Museon jälkeen mentiin Stephansplatzille jakamaan ilmaisia haleja, oltiin askarreltu kyltit ja kaikki. Ihan vaan koska miksi ei. Tulipahan sitäkin sitten kokeiltua. Kovasti kiinnostettiin turisteja, ja saatiin haleja toisiltamme ja tuntemattomilta. Oli ihan hauskaa. Eikös se vähän ole koko Erasmuksen idea, että kokeillaan kaikkea uutta ja tehdään asioita, joita kotona ei ehkä tulisi tehtyä? Stephansplatzilta jatkettiin kahvilaan, kaikki tilasi teetä ja tarjoilija totesi että meillä on teekutsut.

Vindobona halusi nyt illalla varmistaa, ettei meiltä puutu jännitystä elämästä. Yhdeksän aikaan alkoi palohälyttimet laulaa koko talossa todella pahalla äänellä ja kovaa. Joensuun Norssissa lukion käyneenä ja näin ollen palo- ja pommihälytyksiin tottuneena ei yksi palohälytys paljon hetkauta, mutta onhan se aina yllättävää ja ihan pikkusen nostaa sykettä. Huomasin vaan, ettei täällä ihan hirveesti tiedoteta siitä, mikä on toimintaprotokolla tuollasessa tilanteessa. Maalaisjärjellä sitten päättelin että kokoontumispaikka on varmaan ala-aulassa, ja kävin katsomassa mikä siellä on meininki. Palomiessedät ajoivat asuntolan eteen, tarkistivat tilanteen ja laittoivat hälytyksen pois päältä. Että näin tänään.

Hvala, Ljubljana!

Seikkailu Ljubljanassa on nyt takana, ja sanoisinpa että kannatti tuokin reissu kyllä tehdä.

Tiistaina siis erinäisten vaiheiden jälkeen miun reissu alkoikin Villachissa, eikä siis Ljubljanassa. Jätin matkalaukun asemalle säilöön, ja lähdin tutkimaan kaupunkia. Tällä kertaa oli todellakin onni onnettomuudessa, koska mie nautin ihan tosissaan niistä neljästä tunnista, mitkä mie siellä seuraavaa junaa odottelin. Sää oli ihan huippu, aurinko paistoi ja toppatakissa tuli hullun kuuma, pystyi ihan suvereenisti kävelemään takki auki. Parasta oli kuitenkin alppimaisema.

Muutenkin se Villachin keskusta oli tosi viehättävä, erityisesti mie tykkäsin siitä pääkadusta, missä oli värikkäitä taloja. Ja joen rannan kävelytie ja penkit oli mukavia, siellä miekin istuskelin jonkin aikaa ja nautin auringosta. Pääasiassa mie siis sen iltapäivän käveleksin rauhassa ympäriinsä ja katselin ympärilleni. Mutta se oli kyllä tosi kivaa.

Illalla sitten olin perillä Ljubljanassa, ja kävelin rautatieasemalta hostellille. Löysin netistä tosi kohtuuhintaisen hostellin kävelymatkan päässä keskustasta, nimeltään Vila Veselova. Oli tosi miellyttävä paikka, mitä nyt huoneessa oli yöllä vähän kylmä, mutta onneksi oli lisävilttejä tarjolla. Aamupala oli kuitenkin ilmainen ja muut travellerit mukavia, joten hyvä paikka oli. Lisäksi se tuntui kovin turvalliselta, oli nimittäin varmaan vähän hienompaa aluetta, kun naapurissa oli ainakin Itävallan, Saksan ja Yhdysvaltojen suurlähetystöt. Ainakin ne USA-lähetystön vartijat varmaan vähän nostaa kynnystä ruveta siinä lähellä mitään laittomuuksia harjoittamaan.

Keskiviikkona miulla oli kokonainen päivä aikaa palloilla Ljubljanassa, ja juuri sopivasti juuri keskiviikkoisin järjestettiin sellainen ilmainen opastettu kävelykierros vanhassa kaupungissa. Vastaavat kierrokset tulivat jo reilatessa tutuksi, ja miusta se on ihan huikea systeemi: koska oppaat ovat kokonaan tippien varassa, ne yleensä pistää parastaan ja vetää tosi mukavan ja mielenkiintoisen kierroksen. Nytkin opas tiesi mitä teki, esitteli kaikki vanhan kaupungin tärkeimmät paikat ja kertoi monta tosi hyvää tarinaa.

Yksi tarina, joka jäi erityisen hyvin mieleen, liittyi sen kierroksen ensimmäiseen etappiin, eli Ljubljanan pääaukioon, joka oli nimetty runoilija Preserenin mukaan Preserenin aukioksi. Siellä aukiolla oli ns. Vaaleanpunainen kirkko, ja tämän Preserenin patsas. Preseren kirjoitti paljon rakkausrunoja, mutta myös yhden juomalaulun, josta sitten myöhemmin tuli Slovenian kansallishymni. Kyseinen runoilija on siis Slovenian tärkein runoilija, ja hänen kunniakseen päätettiin pystyttää patsas. Siihen patsaaseen kuuluu myös Preserenin yläpuolella oleva symbolinen naispuolinen muusa, joka synnytti paljon kalabaliikkia, koska se esiintyy patsaassa rinnat paljaana. No, vastapäisen vaaleanpunaisen kirkon pappi ei riemastunut siitä, että ensimmäinen asia, jonka messusta lähtevät ihmiset kirkon edessä näkevät, on puolialastoman naisen rinnat. Ensin tämä neuvokas pappi kävi pukemassa sille patsaalle jonkin rievun päälle, mutta kun se kangas ei kestänyt paikallaan, sen patsaan viereen istutettiin kolme koivua, jotka varsinkin kesällä lehtineen peittää sen naisen aika hyvin.

Mutta ei tässä vielä kaikki - se yläosaton nainen oli vain symbolinen muusa, mutta Preserenilläpä oli rakkausrunojensa inspiraationa myös ihan oikea, olemassa oleva nainen, nimeltään Julia. Preseren oli köyhä runoilija, ja Julia oli rikkaan ja vaikutusvaltaisen perheen tytär, joten vaikka kuinka Preseren runoja Julialleen rustaili, niin eipä siitä mitään tullut. Myöhemmin joku kuitenkin keksi, että kun se Preserenin patsas siellä aukiolla nyt seisoo, niin annetaan sille patsaalle tyttöystävä: yhden aukion laidalla olevan talos seinään on tehty reliefi, jossa Julia katsoo ikkunasta Preserenin patsasta silmiin. Näin ne saavat ikuisesti katsella toisiaan aukion yli.

Tämäntyyppisiä tarinoita se opas osasi kertoa melkein joka paikasta missä käytiin, mutta tuo Preserenin tarina oli ehkä kaikkein paras. Kierroksen aikana käytiin mm. myös Lohikäärmesillalla, kolmoissillalla, torilla, pääkirjastolla ja katedraalissa. Yhteensä parisen tuntia se koko kierros kesti, ja opin kyllä tosi paljon uutta. Juuri sen takia tuollaiset kierrokset ovat niin mahtavia, niillä saa tietää sellaisia asioita ja kuulla tarinoita, jotka jäisivät ihan kokonaan tietämättä, jos vaan omin päin kiertelisi paikkoja kartan kanssa.

Kävelykierroksen ja lounaan jälkeen kävelin Ljubljanan linnaan, joka on ylhäällä suhteellisen korkealla mäellä vanhan kaupungin kupeesta, vähän samaan tyyliin kuin monessa muussakin kaupungissa, niin kuin nyt vaikka Bratislavassa tai Salzburgissa. Linnassa oli Slovenian historiasta kertova näyttely, näköalatorni ja videoesitys Ljubljanan ja linnan kehityksestä. Kaikki kiersin, näyttely oli ihan mielenkiintoinen, video ihan kiva, mutta kaikkein parasta koko linnassa oli näköala, joka tornista käsin oli tietysti vielä hienompi. Varsinkin kun keskiviikkona sää oli niin mahtava, niin näkyi aika kauas, ja koska Sloveniassa on myös vuoria - todella komeita sellaisia vieläpä. Se oli jotenkin niin jännä, kun ne isoimmat vuoret silla tavalla siinsivät siellä kaukana, enkä mie edes ensin tajunnut niitä, kun siinä välissä oli pienempiä, mutta sitten kun hoksasin ne lumihuippuiset, teräväkärkiset vuoret… Vau. Harmi vaan että miun kamera on vähän mitä on, sitä vaikutelmaa ei kännykkäkameralla paljon ikuisteta. Linnasta tulin sitten alas sellaisella hissillä, vähän samanoloisella kuin mikä Kolillakin on. Eihän se mitenkään ihmeellinen ollut, mutta pitihän se nyt kokeilla.

Eilen miulla oli aamupäivällä aikaa vielä hengailla Ljubljanassa ennen junan lähtöä. Sää ei aamulla ollut ihan niin kiva kuin keskiviikkona, joten menin käymään Slovenski etnografski muzejssa, eli Etnografisessa museossa. Ihan sataprosenttisen varma mie en ole, mitä tämä etnografia tarkalleen ottaen on, mutta koska minnuu kiinnostivat ne väliaikaiset näyttelyt, joita siellä nyt on, niin ajattelin mennä. Toinen niistä oli Amulettien taika, jossa oli näytillä erilaisia amuletteja mm. Egyptistä, toinen käsitteli ovia symboleina ja rajana eri tilojen ja elämäntilanteiden välillä. Molemmat olivat tosi kiinnostavia. Myös ne pysyvät näyttelyt olivat ihan mukavia, toisessa oli esillä kaikenlaista arki- ja juhlaesineistöä slovenialaisesta ja ei-eurooppalaisista kulttuureista, toisessa oli kyse ihmisestä ja sen paikasta maailmassa yksilönä ja eri yhteisöjen jäsenenä. Ihan kaikkia tekstejä ei valitettavasti ollut käännetty englanniksi, mutta visuaalisesti oli kyllä koettavaa ihan mukavasti, ja tykkäsin kovasti.

Junamatka takaisin sujui ilman mitään kommelluksia, junat olivat ajallaan ja kaikki meni niin kuin suunnittelin. Huomasin, että vaikka kuinka oli kiva reissu, niin silti tuntui hyvältä tulla takaisin ”kotiin”, missä kaikki puhuvat saksaa ja mie ymmärrän niitä ja ne minnuu. Se ei Sloveniassa ole ihan itsestäänselvyys, ja englannin puhuminen on miulle viime aikoina ollut vähän vähemmän mieleistä, vaikka eihän sitäkään ruostumaan saisi päästää. Oli miten oli, reissu oli ihan huippu, ja olen tosi iloinen että tuli lähdettyä. Ei voi sanoa muuta kuin hvala [= Kiitos], Ljubljana! En pitäisi mahdottomana, että joskus kävisin vielä Sloveniassa uudestaan, varsinkin Bled ja vuoristoalueet on kuulemma upeita…!

Jännitysnäytelmä, pääosissa Anni ja ÖBB

Juu elikkäs. Eilen jäätiin siis siihen, että lumimyrsky jylläsi ja Ljubljanaan lähtö oli hieman epävarman oloista. Noh. Näin siinä sitten kävi.

Illalla seurasin lumen tuloa ja yritin kehittää vaihtoehtoisia suunnitelmia, ettei jäisi koko retki tekemättä. Paras vaihtoehto oli koittaa onneaan, ja toivoa että junat kulkee. Junia Ljubljanaan menee kuitenkin vielä iltapäivällä, että varavaihtoehtoja on.

Aamulla keli oli rauhoittunut, eikä enää tullut uutta lunta. Selasin ÖBB:n sivuja, ja siellä luki että kaukoliikenteen junat kulkevat normaalisti. Jes! Myös asemalle saapuessani luin tyytyväisenä lähtevien taulua - melkein kaikki junat ajallaan. Ajattelin että onni oli miun puolella sittenkin.

Pääsin laiturille asti, ihan vaan kuullakseni viisi minuuttia ennen aikataulun mukaista lähtöaikaa, että juuri tämä miun juna on 25 minuuttia myöhässä. (Syy: Vertriebsstörung.) Miten miulla voi olla tällanen tuuri?

Loppujen lopuksi juna pääsi lähtemään alle kymmenen minuuttia sitten, yhteensä 40 minuuttia myöhässä. Näin ÖBB siis ystävällisesti tarjoaa miulle mahdollisuuden tutustua muutaman tunnin ajan Villachin kaupunkiin (Wikipedian mukaan Itävallan 7. suurin kaupunki), koska siihen kahdeksan minuutin vaihtoyhteyteen mie en tule ehtimään. Toisaalta mikäpäs siinä, miehän halusin nähdä myös muita Itävallan kaupunkeja.

Maailmanlopun meininki

Mie tunnetusti tykkään talvesta, ja eilen kun tuli vähän lunta, niin sanoin useammalle ihmiselle, että onpa kivaa, miulla onkin ollut ikävä lunta. Pitäisi ihan tosissaan olla vähän varovaisempi mitä toivoo, koska joskus ne toiveet saattaa toteutua. Ja joskus se saattaa mennä vähän överiksi.

Aamulla kun menin aamupalalle keittiöön, näin ikkunasta että sataa lunta aika reippaasti. Mikäs siinä, kivaahan se oli. Aamupäivällä kävin kävellen kaupungilla hoitamassa asioita ja nautin talvisesta fiiliksestä, vaikka lunta tuli vaakasuoraan, tuuli sen verran rivakasti. Kävin takaisin tullessa kysymässä asuntolanhoitajalta yhtä juttua, ja huoneeseeni päästyäni totesin että olin jutellut sen kanssa tyylikkäät mustat ripsaritahrat silmien ympärillä. Senkin otin kuitenkin huumorilla. Se kuuluu talvella vähän asiaan, vaikka ei miulle kyllä Suomessa ole vielä kertaakaan noin pahasti ripsivärit lumisateella levinnyt.

Nyt illemmalla oli tarkoitus mennä parin kaverin kanssa yhteen kahvilaan tuonne jonkin matkan päähän. Siinä suunnitelmassa oli kuitenkin yksi iso mutta - se lumisade ja tuuli on jatkunut koko päivän, ja joukkoliikenne on ihan sekaisin. Itse pääsin kyllä sinne kahvilalle asti kävellen ja metrolla, koska maanalaisille raiteille tunnetusti sataa vähän vähemmän lunta kuin esimerkiksi kaduille tai ratikkakiskoille maan päällä. Sitä kahvilaa etsiessäni kuitenkin sain puhelun kavereilta, että ne eivät pääse tulemaan, kun ratikka ei tullut.

Jotenkin oli kyllä ihan älytöntä, miten se liikenne takkusi niin pahasti. Onhan sitä lunta tullut tosi paljon, en mie sitä kiellä, mutta se on kuitenkin tullut tasaisesti koko päivän mittaan, ei varsinaisesti kertarysäyksellä. Ratikkapysäkillä oli porukkaa kuin pipoa odottamassa, samoin bussipysäkillä, ja sitten kun niitä ratikoita tuli, niin niitä tuli yhdessä letkassa seitsemän kappaletta samaan päämäärään. Metro oli vielä normaalia täydempi, kun ihmiset matkustivat sillä ratikan sijaan. Miehän en osaa sanoa, miten Helsingissä liikenne toimii talvella, kun en ole siellä koskaan pitempiä aikoja viettänyt, mutta oletan että siellä ratikoiden on pakko kulkea vaikka sataisi lunta. Ei kai ne nyt voi mennä jokaisesta lumipyrystä sekaisin? Siellähän olisi täysi kaaos kerran viikossa. Ja kun ottaa huomioon, että täällä katuja ja jalkakäytäviä aurataan sellaisilla mönkijän kokoisilla pikkutraktoreilla, niin jotenkin tuntuu, että tämän kokoisen kaupungin katuja ei ihan heti saada puhtaaksi. Ei ainakaan ilman aikamoista laivuetta.

Muuten miulla ei olisi mitään ongelmaa tämän liikenteen takkuamisen kanssa, mutta katsellessani tuota touhua juolahti mieleen, että miun on tarkoitus huomenna lähteä minilomalle Ljubjanaan junalla. Kaiken lisäksi miun reitillä on vaihto Villachissa, jonka suorittamiseen aikaa on alle kymmenen minuuttia. Pikkuisen alkaa huumori käydä vähiin, kun junat Wienistä myöhästelee parhaimmillaan tunnin, ja lumisade jatkuu vieläkin.  Ei kai tässä auta muu kuin toivoa, että lumisade laantuu edes sen verran, että junat saadaan kulkemaan edes suunnilleen ajallaan. Pitänee mennä huomisaamuna asemalle sen verran hyvissä ajoin, että ehtii vähän kysellä mitä kannattaa tehdä, jos tilanne näyttää pahalta. Pidetään peukkuja.

(PS. ÖBB:n (Itävallan VR) sivuilla sanotaan, että niiden junat ovat n. 97 prosenttisesti ajallaan. Että osaakin olla huikea tuuri, että sen kerran kun mie yritän junalla matkustaa, tulee lumimyrsky ja suunnilleen kaikki junat myöhästyvät. Eikös nyt pitänyt olla tiistai, perjantai 13. on vasta neljän päivän päästä…)

Finnish Invasion

Tänään oli ESN:n ensimmäisen Welcome Weekin viimeinen päivä, ja koska ohjelmassa oli Naturhistorisches Museum, jossa en ollut vielä käynyt, päätin sitten lähteä mukaan - saa sitten senkin museon ruksattua listalta! Ja kannatti kyllä lähteäkin, sen verran jännä oli se zoologinen näyttely. Siellä oli esillä jos jonkinlaista elukkaa ympäri maailman, oli nisäkkäitä, lintuja, ötököitä, matelijoita ja kaikkea siltä väliltä, mukaan lukien norsu ja dinosaurus. Tosin ainakin se dinosaurus oli muovia. Muista en ole ihan satavarma.

Mutta yksi erittäin mielenkiintoinen seikka oli, että suomalaiset vaihtarit ovat nyt ryömineet koloistaan. Koko syksyn aikana olen tavannut tosi vähän suomalaisia vaihtareita, ehkä kaksi, mutta pelkästään tänään niitä oli paikalla ainakin viisi tai kuusi miun lisäksi. Myöhemmin kun asiaa ajattelin, niin ymmärsin, mikä logiikka siinä on taustalla: jos suomesta tulee tänne vaihtariksi yhdeksi lukukaudeksi, on oikeastaan aikataulullisesti järkevintä ja helpointa tulla keväällä.  Ihan jo siitä yksinkertaisesta syystä, että täällä syyslukukausi kestää kuukauden pidempään. Jos on Itävallassa syyslukukauden, eli helmikuun alkuun asti, missaa Suomen kevätlukukaudesta koko ensimmäisen kuukauden, mikä saattaa monesti olla kohtalaisen hankala järjestää. Että sinällään ihan järkeenkäypää, että nyt Sommersemesterin alla Wieniin tulee enemmän suomalaisia kuin syksyllä. Monet muunkin maalaiset sanoivat ”Ai sinäkin olet Suomesta, onpa täällä paljon suomalaisia!”, kun kerroin kuka olen ja mistä tulen.

Toinen hauska juttu oli huomata, että ei tämä Eurooppa loppujen lopuksi ihan valtavan kokoinen paikka ole, tänä päivänä varsinkaan. Tapasin tänään nimittäin kaksi kaverusta, toinen espanjalainen ja toinen brasilialainen. Nämä tyypit olivat olleet vaihdossa Suomessa syyslukukaudella, ja vielä Joensuun yliopistossa. Se kävi kyllä yllättävän hyvin järkeen, molemmat kun opiskelevat metsätieteitä.

Museon jälkeen mentiin (aika myöhäiselle) brunssille Café Merkuriin, jossa oli hyvää ja edullista ruokaa. Harvemmin olen brunssilla käynyt, mutta en pidä mahdottomana, että saattaisin tehdä sen toistekin. Vaikka eihän se loppujen lopuksi ole muuta kuin aamiaisruokaa puolen päivän jälkeen, tai tässä tapauksessa oli jo iltapäivä. Mutta silti. 

Servus! (Osa 2)

Mie tajusin äsken jotain. [Moi isi - jep, taas mie tajusin, hoksasin tai oivalsin jotain. Mutta huom. en edelleenkään hokannut ;) ]  Tämän oivalluksen ymmärtääkseen pitää tehdä pieni aikamatka viime vuoden puolelle, tarkemmin sanottuna marraskuun kahdeksanteen päivään, jolloin mie kirjoitin näin:

”Yksi juttu minkä mie vielä haluaisin oppia, on sanomaan automaattisesti Servus. Se on niin tyypillisesti itävaltalainen tervehdys kuin vain olla voi, mutta Hallo on vaan aika hyvin jo selkäytimessä.”

Eilen oli se päivä, kun se servus lipsahti ihan vahingossa. Aikaisemminkin mie olen jonkun kerran sitä tervehtiessä käyttänyt, mutta silloin se on ollut enemmän tai vähemmän tietoista. Eilen oltiin iltaa viettämässä yhdessä baarissa, ja miulle esiteltiin joku tyyliin tutun tutun tuttu, ja suusta pääsi ihan automaattisesti servus. Se oli niin automaatio, että mie en edes heti tajunnut sitä, mutta tänään muistin mitä oli aiemmin tullut sanottua ja kirjoitettua.

Itävaltalaistuminen on virallisesti alkanut.

Vindolaakson tarinoita

Mie asun täällä Wienissä ihan perusmukavassa opiskelija-asuntolassa, Haus Vindobonassa. Rakennus on vähän vanha, kerroskeittiö on välillä sotkuinen, mutta kaikki toimii, sijainti on hyvä ja miun kerroksessa asuu mukavaa porukkaa. En siis mitenkään voi asuinolosuhteistani valittaa. Mutta nyt tulee se mutta. Viime aikoina täällä on ollut hieman erikoislaatuinen ongelma, enkä mie oikein tiedä miten siihen pitäisi suhtautua.

Joulun seutuun tuli ensimmäisen kerran facebookin kautta tieto, että tämän asuntolan ykköskerroksessa oli majaillut joku koditon nainen. Ihan ymmärrettävää, meillä on alakerrassa sauna, joten sinne pääsee melko vapaasti kulkemaan alaovesta, koska sinne tulee paljon maksavia asiakkaita asuntolan ulkopuolelta. Joku oli keksinyt sen, ja tajunnut että täällä on lämmin ja jääkaapit täynnä ruokaa. Poliisit olivat poistaneet tämän kodittoman, ja ilmeisesti sille oli annettu kielto tulla tänne.

Viime viikolla se kuitenkin yhytettiin taas täältä, tällä kertaa meidän (neljännestä) kerroksesta. Yksi poika käytävän toiselta puolelta oli nähnyt jonkun naisen ja yrittänyt kysyä mitä se täällä tekee, mutta se ei ollut ymmärtänyt saksaa eikä englantia, ja oli lähtenyt pois. Eilen se sama nainen oli ollut taas meidän keittiössä, ja tällä kertaa poliisi oli soitettu hakemaan se pois. Se oli kuitenkin lähtenyt karkuun, ja kun sitä oli etsitty asuntolasta, olikin löytynyt joku toinen koditon nainen. Mutta vaikka poliisi ne naiset veisikin pois, ne tulevat kyllä aina takaisin. Nyt meillä on ohjeet laittaa tästä eteenpäin ulko-ovet, huoneiden, vessojen ja keittiöiden ovet aina lukkoon, ettei tämä enää olisi niin houkutteleva asuinpaikka.

Jotenkin tämä on miun mielestä vähän hankala juttu. Mie toisaalta ymmärrän, että niillä ihmisillä ei varmaan ole mitään paikkaa minne mennä, mutta toisaalta mie en oikein tykkää että täällä pyörii epämääräisiä ihmisiä ilman lupaa. Tämä asuntola on kuitenkin meidän koti, ja myö maksetaan vuokraa, että saadaan asua täällä. Tekeekö se miusta huonon ihmisen? Entäs se, jos minua ottaa päähän, että joku ottaa jääkaapista miun kurkut ja jugurtit? Ehkä se olikin joku, jolla oli oikeasti hätä ja nälkä, eikä kukaan laiska opiskelija joka ei vaan viitsinyt lähteä kauppaan. Olenko mie suvaitsematon ja ymmärtämätön, kun toisilla ei ole kattoa pään päällä, ja mie haluaisin että ne lähtisi täältä pois?

Miulla on aina ollut asiat tosi hyvin, miun ei ikinä ole tarvinnut nähdä nälkää ja miulla on aina ollut koti mihin tulla, eikä miun ole tarvinnut huolehtia oikeasti mistään. Enhän mie ihan rehellisesti ymmärrä kodittomuutta tai sitä, että joku joutuu kerjäämään kadulla, mitä myös näkee täällä Wienissä ihan jatkuvasti, Joensuussa ei juuri. Mie olen kasvanut niin lintukodossa, että miulla on näiden asioiden suhteen tosi isoja ennakkoluuloja, ja nyt mie joudun vähän miettimään, pitäisikö miun vähän muokata suhtautumistani. Mie olen aina kuvitellut olevani avoin erilaisille ihmisille ja suvaitsevainen, mutta ehkä miun suvaitsevaisuus on rajallista.

Mutta niin kuin sanottu, tätä yhtä pientä muuttujaa lukuun ottamatta Vindobonassa on ollut tosi hyvä asua. Eikä se ehkä loppupeleissä ole edes huono juttu, että pitää vähän pohtia tällaisia kysymyksiä. Ehkä täällä asuminen ja tällaisen kysymyksen äärellä asuminen saa pohtimaan asioita uudella tavalla. Eikös Erasmus-vaihdon yksi ajatus ole saada uusia näkökulmia elämään ja kasvaa ihmisenä? 

Kääntäjä vs. imitaattori

Tämä ei nyt ihan tarkkaan ottaen liity ulkomailla asumiseen tai vaihtarina olemiseen, mutta koska mie täällä ollessani opiskelen käännöstiedettä, niin välillisesti se kuuluu samaan aihepiiriin. Sitä paitsi miulla on loma, ja niin ollen aikaa jorista tyhjänpäiväisiä!

Mie tein eilen havainnon. (Asiaan liittymätön fakta - se oivallus tuli suihkussa, mikä on osoitus siitä, että ahaa-elämykset eivät katso aikaa tai paikkaa. Ne tulevat silloin kun tulevat jos tulevat. Mikä on tietysti esseiden, tutkielmien ynnä muiden kirjoittamisen kannalta kurja juttu.) Mie huomasin, että mie itse olen aina oppinut tosi paljon matkimalla. Opin laskemaan jakokulmassa, koska joku näytti miulle miten se tehdään ja mie matkin perässä, opin kirjoittamaan kun matkin miltä kirjaimet näyttää, ja opin puhumaan kun matkin mitä muut sanovat. Enkä ole ainoa, matkimiseenhan kaikki oppiminen aika pitkälle perustuu. Mie opin tekemään kanakastiketta, kun matkin miten äiti tekee sen, makaroonilaatikon matkin iskältä, ja karjalanpiirakat mummolta.

Sama tyyli jatkuu vieläkin: mie kuuntelen miten itävaltalaiset tai saksalaiset tai ylipäätään ihmiset jotka puhuvat paremmin saksaa kuin mie puhuvat, ja yritän matkia sitä kun puhun itse. Sillä tavalla mie olen oppinut täällä ollessani käyttämään etuliitettä ur-, kun jokin on tosi hauskaa (urlustig) tai jotain on tosi paljon (urviel), ihan sataprosenttisen itävaltalainen tapa. Siten mie olen oppinut täyttämään puhettani erilaisilla kivoilla partikkeleilla, niin kuin eh, eben ja halt. Mie luen saksankielisiä tekstejä, ja yritän vaihtelevalla menestyksellä matkia niitä kun kirjoitan itse.

Ja tässä tulee nyt se ahaa-elämys: kääntäminen on oikeastaan matkimista. Miulle juolahti mieleen, että kääntäjä on tavallaan imitaattori. Kun joku imitaattori haluaa esittää Tarja Halosta, sen pitää ensimmäisenä miettiä, mikä tekee Tarja Halosesta Tarja Halosen. Imitaattori tajuaa, että jotta katsojat tunnistavat sen hahmon Tarja Haloseksi, sillä pitää olla juuri ne piirteet. Sillä hahmolla pitää olla se tietty tapa lausua r-kirjain, ja sillä pitää olla tietynlainen elekieli ja olemus, muuten katsojat eivät tiedä, mitä se imitaattori ajaa takaa, vaan saattavat luulla sitä hahmoa vaikka Aira Samuliniksi.

Ihan samalla tavalla kääntäjän pitää löytää sen alkutekstit piirteet, jotka tekevät siitä tekstistä juuri sen tekstin, ja imitoida niitä, kun kirjoittaa käännöstä. Toisin sanoen kääntäjä matkii sen tekstin piirteitä kohdekielellä. Toisaalta jos alkutekstin lukijat ajattelevat, että se teksti on Tarja Halonen, käännöksen lukijat eivät saa luulla sitä Aira Samuliniksi. Molempien tekstien lukijoiden pitää tulkita ne ominaispiirteet samalla tavalla, mikä saattaa joskus tarkoittaa, että imitoidessaan tai matkiessaan kääntäjä joutuu joskus vähän muokkaamaan niitä. Mutta periaate on, että matkitaan, koska se tekstin perusajatus, sen syvin olemus ei muutu miksikään, vaikka kuinka käännettäisiin toimittavaan tyyliin.

Tarkoittaako tämä nyt sitä, että koska kaikki osaavat matkia, kaikki osaavat kääntää? Minusta ei. Kaikki eivät myöskään osaa imitoida. Jos mie yrittäisin esittää Tarja Halosta, niin ei sitä kukaan tunnistaisi, koska imitaattorina olemiseen tarvitsee myös muita taitoja, niin kuin esimerkiksi nyt vaikka kyky tuottaa niitä erilaisia ääniä ja eleitä. Kääntämiseenkin tarvitaan muita taitoja, kielitaito nyt vaikka ihan ensimmäiseksi, toisekseen taito löytää ne tekstin ominaispiirteet ja kolmanneksi taito muokata ne tunnistettavaan muotoon myös kohdekielellä. Mie toivon, että mie osaan paitsi matkia, myös tehdä noita muita asioita. Matkimistaidon kanssa mie olen jo hyvällä alulla, aika näyttää miten niiden muiden laita on.

(ps. Liittyen siihen aiempaan suihkukommenttiin - miksi tämä ajatus ei voinut esimerkiksi tulla pari vuotta sitten, kun kirjoitin oppimispäiväkirjaa jollekin kurssille, liekkö ollut SAKP3, johon piti pohtia mitä kääntäminen on? Tai viime keväänä kun Käännösteorian tentin bonuskysymys oli keksiä metafora kääntämiselle? Silloin siitä olisi ollut jotain hyötyä!)

Jääunelma

Oli kyllä ihan mahtava iltapäivä eilen, Rathausplatzin Wiener Eistraum oli aivan uskomaton! Väkeä oli kuin pipoa, enkä kyllä ihmettele, lauantai-iltapäivä ja hiihtoloman aloitusviikonloppu Wienin koululaisillakin. En ole kyllä ikinä ennen nähnyt mitään tuollaista!

Rathausplatzilla ei siis ollut mikään ihan perusjääkiekkokaukalo, vaan siellä oli kaksi isompaa luistelukenttää, ja ns. Traumpfad, sellainen noin metrin levyinen ”polku”, joka kiemurteli siellä puistossa ja yhdisti ne kaksi kenttää. Valaistus oli myös hieno, ja musiikkia soitettiin. Lisäksi sinne oli katettu puulla kokonainen alue, missä pystyi kävelemään luistimilla teriä vahingoittamatta, ja siellä oli sitten samanoloisia kojuja kuin joulumarkkinoilla, joista sai syötävää ja juotavaa. Oli paahdettuja manteleita, vohveleita, hampurilaisia, ranskalaisia, punssia - vaikka mitä.

En yhtään ihmettelisi, jos monetkin perheet ostavat tuonne liput ja viettävät siellä sitten koko päivän, luistelevat ja välillä pitävät vohvelitauon ja jatkavat sitten. Myö oltiin vaan muutama tunti, mutta oli kyllä sen rahan arvoista, 13 euroa lippu luistinradalle ja luistinvuokra. Onneksi mentiin, oli kiva kokemus, ja vähän erilaista kuin kiertää jääkiekkokaukaloa ympäri!