Final Countdown

Se alkaisi olla lähtölaskennan paikka - viikon päästä mie olen jo Helsinki-Vantaan lentokentällä odottelemassa että kone nousee ja ottaa kurssin kohti Wieniä. (Okei, ensin kohti Riikaa ja sitten Wieniä, mutta ihan sama...) Koko kesän mie olen ajatellut, että mie lähden Itävaltaan "sitten syksyllä". Noh, nyt se syksy olisi sitten täällä ja aika pitkälläkin, että olisikohan korkea aika herätä todellisuuteen ja vaihtaa se sitten joskus -ajattelu pikkusen eksaktimmaksi seitsemän päivän päästä -ajatteluksi?

Tänään aloittelin pakkaamista, lähinnä tein inventaariota vaateosastolla siitä, mitä lähtee ja mitä jää. Jotenkin mie teen päässäni koko pakkaamisesta hirveän ison asian. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin olisin ehtinyt aloittaa myöhemminkin. Loppupeleissä mie olen Wienissä vaan kolme kuukautta ennen kun tulen jouluksi kotiin, ei vaatteiden ja muiden tavaroiden valitseminen niin lyhyelle ajalle pitäisi olla ylimaallisen hankalaa, vaikka kuinka painorajat paukkuisi. Mutta ehkä se on vaan niin, että kun nostaa matkalaukun varaston hyllyltä ja alkaa mättää sinne tavaraa, lähdöstä tulee paljon todellisempaa. Tähän asti kaikki valmistelut on ollut tosi abstrakteja, sähköposteja ja papereita enimmäkseen. Matkalaukku ja vaatteet sen sisällä on konkreettisia.

Ehkä näin viikkoa ennen lähtöä on ihan hyvä jos koko homma vähän konkertisoituu, joten siksipä nuo matkalaukut saa nyt napottaa jossain nurkassa muistuttamassa että kohta mennään eikä meinata.

Jos nyt puhutaan fiilispuolesta, niin lähtöjännitys oikeastaan tulee ja menee, toisinaan jännittää niin paljon että ei ole tottakaan, välillä ei ollenkaan. Välillä tuntuu että koko paketti on hyvin koossa ja kaikki tarvittavat järjestelyt on hoidossa, mutta sitten muistuu mieleen puolenkymmentä asiaa, joita en ole tullut ajatelleeksi ollenkaan. Tällaista vuoristorataa miun fiilikset on ollut oikeastaan jatkuvalla syötöllä vappupäivästä asti, kun sain sen hyväksymiskirjeen. Mutta kai se on ihan normaalia. Luulisin.

Kaikkein eniten ehkä jännittää, miten mie kotiudun Wieniin, ja miten arki lähtee siellä rullaamaan. Varsinaisesti Wienissä oleminen ei ole yhtään pelottavaa, vaan se miten mie selviän kaikennäköisistä alkuhankaluuksista. Jos mie voisin vaan mennä sinne ja tietäisin tasan tarkkaan millaista siellä tulee olemaan ja kaikki pienetkin asiat olisi jo valmiiksi hoidossa, niin eihän tässä olisi mitään heikkoa, sen kun menis vaan. Niinhän ei kuitenkaan ole, vaan pitää nyt vaan yrittää uskoa itteensä ja luottaa siihen että kunhan niistä alkuhankaluuksista (joita ihan takuuvarmasti tulee) selvitään, niin tästä lukuvuodesta voi hyvinkin tulla miun tähänastisen elämän paras. Odotukset vaihtarivuodelle voi joka tapauksessa loistavasti tiivistää yhteen, Marienhofin tunnarista tuttuun lauseeseen: Es wird viel passieren.