Kiirettä pitää

Hieman alkaa tämä postausväli harveta, mutta ihan pätevästä syystä - ei minnuu itseänikään kiinnosta kauhean pitkästi siitä tarinoida, miten maanantaina olin luennoilla ja lopun aikaa tein kielioppiläksyjä, tiistaina tein koko päivän kielioppiläksyjä, keskiviikkona olin luennoilla ja tein lopun aikaa kielioppiläksyjä. (Tällä viikolla oli aivan tuhoton määrä kielioppiläksyjä, varmaan kävi jo ilmi…) Mutta ei se elämä täällä pelkkiä kielioppiläksyjä ole, vaikka siltä ehkä kuulostaa. Vaikka mie tällä viikolla nyt kolmena päivänä opiskelinkin aamusta iltaan, niin eilen ja nyt viikonloppuna on kyllä muutakin elämää ihan reilusti, suorastaan tuntuu välillä olevan vähän kiire!

Eilen torstaina oli niin vilkas seuraelämä, että hyvä kun ehdin aamupalan jälkeen koko päivänä mitään syömään. Aamulla olin tietysti yhdellä luennolla, mutta sen jälkeen menin suoraan tapaamaan uutta tandemkaveriani. Viime viikonloppuna nimittäin askartelin hienon ilmoituksen, jossa kerroin etsiväni saksankielisiä kavereita kielitandemiin, eli juttelemaan miun kanssa saksaa, jolloin mie vastavuoroisesti juttelen niiden kanssa suomeksi. Mie vein sen ilmoituksen finno-ugristiikan laitoksen ilmoitustaululle yliopiston kampukselle, eli sinne missä ne suomen kielen opiskelijat on. Ja sain useampiakin vastauksia, nyt mie käyn muutamien kanssa kahvilla rupattelemassa.  Eilen oli sitten aika tavata ensimmäinen tandemkaveri, 24-vuotias naispuolinen opettajaopiskelija. Tosi mukava tyyppi oli, tultiin hyvin juttuun ja miekin sain puhua saksaa ja kuunnella äidinkielenään saksaa puhuvaa henkilöä. Huomasin, että nyt alkaa jo päästä jyvälle näistä ulkomaalaiselle mahdottomista modaali- ja astepartikkeleista ja kumppaneista, eli sellaisista puhekielessä hyvin tyypillisistä pikkusanoista niin kuin halt, zwar ja eben. Ja niitähän ei opi muuten kuin kuuntelemalla äidinkielisiä, minkä vuoksi tämä tandemidea oli miulta aika ässä. Ja sitä paitsi tässä on myös se mahdollisuus, että saa uusia itävaltalaisia kavereita. Bonus!

Tandemista kipitin sitten takaisin kotiin, ihan vaan lähteäkseni piakkoin taas liikenteeseen. Yliopistolla oli vaihtareille tervetulotilaisuus (aika myöhäinen ajankohta ehkä, mutta ihan miten vaan…), jossa mainostettiin olevan myös buffet. No, sitä buffettia jouduttiin odottamaan aika kauan, kun meille pidettiin puolenkymmentä tervetuliaispuhetta, toiset enemmän ja toiset vähemmän tylsiä. Olihan se tietysti kiva kuulla että vaihtarit ovat tervetulleita ja arvostettuja. Buffetissa oli lopulta hyvää ruokaa, mutta se oli esillä hyvin vähän aikaa, nälkä jäi… Mutta se tiikerikakku oli kyllä parasta mitä olen ikinä syönyt, se oli jotenkin ihanan kosteaa eikä sellaista kuivaa känttyä mitä miun tekemä yleensä on.

Yliopistolta kiirehdin takaisin asuntolaan, koska meillä oli asukaskunnan kokous. Ajattelin että kun mie nyt täällä kerran asun, niin kai mie voin sen tunnin käydä siellä istumassa ja vaikuttamassa asuntolan asioihin. Ei mennyt ihan niin. Ensinnäkin sen kokouksen piti alkaa klo 20.30, mutta oikeasti se pääsi alkamaan vasta kolme varttia myöhemmin: tarvittiin 50 henkilöä päätösvaltaiseen kokoukseen, ja alun perin paikalla oli ehkä 30. Osa porukasta joutui koputtelemaan oviin ja patistelemaan ihmisiä kokoukseen. Kun lopulta tarvittava määrä ihmisiä oli koolla, piti äänestää kaikki vastuuhenkilöt, eli talon edustaja ja varaedustaja, saunavastaavat, kuntosalivastaavat, nettivastaavat jne jne. Kaikesta piti äänestää, ja varsinkaan sitten kun alettiin käsitellä erilaisia esityksiä, ei mitenkään voitu välttyä keskustelulta ja riitelyltä. Lopulta kolme tuntia myöhemmin, eli vähän ennen puolta yötä päästiin lähtemään pois. Hieman väsytti, hyvä kun en nukahtanut sinne kokoukseen, kun olin ollut koko päivän liikenteessä.

Onneksi en tänä aamuna väsymyksestä ja venyneestä kokouksesta huolimatta nukkunut pitkään - kun tulin aamupalalta keittiöstä takaisin huoneeseen suunnilleen kahdeksan maissa, täällä oli neljä ihmistä siivoamassa tuota tyhjän sängyn puolta ja kylppäriä. Koska nyt on kuukauden viimeinen päivä, se miun teoreettinen entinen kämppis muuttaa tänään virallisesti pois, ja kuun alusta tänne voi tulla uusi huonekaveri. Siksi täällä kävi siivousfirma puunaamassa paikkoja. Mutta miettikää kun olisinkin ollut vielä nukkumassa - oispa ollut kiva herätä siihen että lauma siivoajia tulee yhtäkkiä ovesta. Tai vielä parempi - jos mie olisin ollut suihkussa! Noh, olisinhan mie tietysti voinut päätellä että se siivousporukka tulee, jos olisin vähän käyttänyt aivojani. Onpahan nyt ainakin superpuhdas kylppäri!

Ja loppuun pieni onnistumisen elämys: kielen yliopisto-opiskelijana joskus huomaa, että pystyy kyllä ilman suuria ongelmia ymmärtämään talousuutisia ja keskustelemaan ympäristön suojelusta, mutta sellaiset ihan arkiset jutut niin kuin asioiminen saksaksi ihan tavallisissa kaupoissa saattaa joskus olla vähän epävarmaa. Siksi mie ilahduin, kun pystyin tällä viikolla asioimaan nappikaupassa, postissa ja kenkäkaupassa niin, että oikeasti kommunikoin henkilökunnan kanssa muutakin kuin Grüß Gott, danke ja Auf Wiedersehen. Se nappikauppa oli erityisen paha, siellä piti oikein selittää mitä haluan ja minkälaista, mutta mie selvisin siitäkin. Vähän noloa, että seitsemän vuotta on saksaa opiskellut ja pystyy kääntämään vaikka mitä käyttöohjeita ja politiikan uutisia, ja sitten on epävarma osaako ostaa kenkiä, mutta minkäs teet. Veikkaisin kuitenkin, että tässä talven mittaan tämäkin asia tulee muuttumaan.

Talvi lähestyy/Nationalfeiertag

Talvi se vaan lähestyy täälläkin, ei siitä pääse yli eikä ympäri. Sää on jo reilusti viileämpi, joutui ihan jo hanskat etsimään, ja paksumpi takkikin on ollut jo kertaalleen käytössä. Tänään jopa harkitsin että ostaisin pipon, kun ei yhtään tullut Suomesta mukaan.

Talvisissa tunnelmissa oltiin perjantai-iltana, kun lähdettiin vaihtariporukalla luistelemaan Wiener Eislaufvereinin kentälle. Iso osa porukasta oli ollut luistimilla pari hassua kertaa elämässään, jos sitäkään, joten kerrankin tunsin olevani hyvä jossain, vaikka mie luistelijana olen aika keskiverto. Mutta aika nopeasti ne miun toveritkin pääsi jutun juoneen kiinni, ja päästiin luistelemaan sitä kenttää ympäri muiden mukana. Mukava oli tunnelma, ja ilta kun hämärtyi ja valot syttyi niin tuli oikein talvinen fiilis.

Eilen lauantaina oltiin taas kaveriporukalla istumassa iltaa, ja nyt löytyi sitten ainakin yksi asia, mikä minnuu ei Itävallassa miellytä yhtään, vaan suorastaan ärsyttää ja ällöttää aivan suunnattomasti. Nimittäin se, että baareissa ja kuppiloissa saa usein polttaa tupakkaa. Lain mukaanhan pitäisi periaatteessa olla mahdollista, että ko. paikoissa voisi olla myös ilman, että joutuu passiivisesti jatkuvasti hengittämään tupakansavua, mutta käytännössä se on tehty aika hankalaksi. Olisi ollut muuten ihan kiva vähän tanssia kavereiden kanssa, mutta aika paljon verotti sitä hauskuutta, kun silmiin ihan oikeasti sattui sen savun takia. Lisäksi joutuu koko ajan varomaan, ettei kukaan tökkää hehkuvalla tupakalla käsivarteen, puhumattakaan siitä, miten kuvottavalle vaatteet haisee kun tulee kotiin. Parempi olisi, jos kiellettäisiin vaan tupakointi julkisissa tiloissa ihan kokonaan, toimiihan se Suomessakin. Paitsi että niin tuskin tulee ihan kohta käymään, kun ottaa huomioon, että wieniläisistä noin 50 % tupakoi, ainakin yhden paikallisen tuttavan mukaan. (Ja sen kyllä huomaa.)

Tänään on sitten Itävallan kansallispäivä, eli ehkä se tausta-ajatukseltaan periaatteessa vähän liippaa läheltä meidän itsenäisyyspäivää. Hyvin vähän, lähinnä siis juhlistetaan omaa maata, siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuu. Koska täällä ei näkynyt juhlapukuja eikä kukaan kättele ketään. Täällä sen sijaan tuodaan Bundesheerin eli Itävallan armeijan kalustoa näytille Wienin keskustaan, ja niiden ympärillä on sitten markkinatunnelmaa. Tuli hyvin vahvasti mieleen viime kesänä Ilomantsissa ollut armeijan kaluston esittely. Bundesheerillä oli näytillä tosin myös pari sellaista juttua, mitä Ilomantsissa ei ollut enkä näin ollen ole ikinä nähnyt, niin kuin valtavan kokoinen ”teltta” (Lainausmerkit siksi, että se ei todellakaan ollut mikään puolijoukkueteltta - miusta se oli ennemmin kokoon taittuva tilapäinen rakennus. Teltaksi se oli vähän liian hi-tech.) ja kenttäsairaala. Molempiin pääsi myös sisälle, se oli aika mielenkiintoista. Armeijan lisäksi siellä oli myös valtava määrä ruokakojuja, joissa myytiin kaikennäköistä suolaista ja makeaa syömistä ja niiden lisäksi tietysti juomakojuja.

Ja nyt kun kävin taas muutaman viikon tauon jälkeen saunomassa, pitää vielä ihmetellä vähän tuota itävaltalaista saunomistyyliä - kun löylynheittäjä heittää löylyä, siihen kuuluu myös pyyhkeellä heiluttaminen: jokaisen päälle löyhytetään sitä kuumaa ilmaa pyyhkeellä. Mie en ihan ymmärrä mikä vika siinä olevinaan on, että se höyry leviää sinne saunaan ihan omia aikojaan, mutta tämä on nyt sitten varmaan taas sitä, että miun kulttuurinen oletusarvo saunakäyttäytymisestä on jotain ihan muuta…

Oivalluksia

Tässä muutamien viime päivien aikana on muutamaankin kertaan tullut sellaisia jänniä oivalluksen hetkiä. Ihan normaaleissa tilanteissa mie vaan tulin ihan yhtäkkiä tietoiseksi, että hei, miehän olen Wienissä, ja asun Itävallassa, tai jotain vastaavaa.

Yhtenä päivänä olin metrossa menossa jonnekin, luultavasti kouluun, ja hoksasin olevani metrossa. (Nokkelasti päätelty.) Tajusin, että matkustin ihan rennosti ja luontevasti metrolla niin, että miun ei tarvinnut miettiä yhtään mitään. Mie tiesin mitä rappuja miun pitää mennä, että pääsen oikeaan suuntaan menevään junaan, ja missä miun pitää jäädä pois ilman että tarvitsi lukea opasteita koko ajan. Mie, joka olen kasvanut 500 kilometrin päässä kotimaani ainokaisesta metrosta, joka olin ennen tätä syksyä matkustanut metrolla alle kymmenen kertaa, ja joka oli alkuun lievästi hämmentynyt jo Tampereen bussilinjoista. Ja nykyisin mie matkustan metrolla päivittäin ilman mitään ongelmia. Tasan sama pätee muuten myös ratikoihin.   

Tänään bussissa mie tajusin, että olen nyt ulkomailla. (Taas kerran nokkelasti päätelty.) Huomasin, että kaikki bussit ja ratikat ja metrot kulkevat määränpäihin, joilla on nimiä tyylin Salmannsdorf, Döblinger Friedhof, Siebenhirten ja Schottentor, ja joka puolella on mainoksia saksaksi ja ihmiset puhuvat saksaa. Pointtihan tässä on se, että koska mie koin tästä asiasta oivalluksen, se tarkoittaa että mie en enää normaalitilanteessa ihmettele niitä. Mie olen jo tottunut niihin, eli niistä on tullut miulle normaalia, oletusarvo. Sen takia mie pystyin oivaltamaan, että miullahan oli joskus ei-niin-kauan-sitten joku ihan toinen oletusarvojärjestelmä, ja sen mukaan bussit kulkee Hervantaan, Lentävänniemeen ja Noljakkaan, ja mainokset on kirjoitettu suomeksi. Alan termein voitaisiin siis sanoa, että Enkulturation eli uuden kulttuurin oppiminen on jo käynnissä. (Huomaatteko, mie olen oppinut luennolla uusia hienoja sanoja…!)

Samalla tavalla eilen olin sopinut tapaavani kavereita, ja odottelin yliopiston päärakennuksen edessä. Ihan yks kaks mie vaan hoksasin, että reilusti vajaa vuosi sitten mie seisoin tämän saman rakennuksen edessä huuli pyöreänä ja ihmettelin miten voikin olla noin hieno yliopisto ja ajattelin että olisipa hienoa tulla tänne opiskelemaan. Ja nyt mie sitten olen täällä. Eli voisi sanoa että elän nyt tavallaan omaa unelmaani. Kyllä sen oikeastaan huomaakin, miten paljon mie haluan olla täällä: yhtään ainutta kertaa ei ole aamulla tuntunut ettei huvittaisi mennä kouluun. Mie olen jatkuvasti vähintään semihyvällä tuulella, ei ole vielä ollut yhtään kunnon känkkäränkkäpäivää, ehkä korkeintaan känkkäränkkävartteja tai -puolituntisia ja niitäkin todella harvoin.  

Summa summarum, edelleen on aivan älyttömän kivaa, ja mie olen erittäin onnellinen että päätin lähteä tänne. Syyskuun lopussa tuntui ekaa kertaa kotoisalta, ja nyt voisi melkeinpä sanoa että olen jossain kohtaa ihan huomaamatta kotiutunut. Ainakin jos kriteerinä pidetään sitä, että arki sujuu normaalisti, ja arkeen liittyvistä alkuun vierailta tuntuneista asioista on tullut itsestään selviä.  

Prater ja muuta mukavaa

Sunnuntain taika tepsi viime viikollakin, ja sunnuntaina oli jälleen kerran tosi hyvä keli. Siitä huolimatta Praterin reissu meinasi jäädä tekemättä, kun ei oikein tunnuttu saavan kunnollisen kokoista porukkaa kasaan.

Siirryttiin siis suunnitelmaan B, ja päätettiin kahden kaverin lähteä iltapäivällä ex tempore katsomaan millainen on Winterpalais, yksi monarkkien rakennuttama barokkipalatsi Wienin keskustassa, siellä kun sattui sopivasti olemaan avoimien ovien päivät (lue: köyhät opiskelijat pääsivät sisään ilmaiseksi) palatsin silloin aikoinaan rakennuttaneen prinssin syntymäpäivän kunniaksi. Osallistuttiin siellä lyhyelle opastetulle kierrokselle, ja päästiin ihastelemaan muotokuvia ja salien kultakoristeluja ja katon freskoja. Olihan se aika vaikuttavan näköinen, niin kuin nyt barokkipalatsit lähtökohtaisesti pyrkiikin olemaan.

Winterpalaisin jälkeen todettiin että sää on edelleen mainio ja että ollaan muutaman hassun metropysäkin päässä Praterista, ja päätettiin mennä sinne edes vähän kävelemään ja katselemaan, oli mikä oli. Loppujen lopuksi meidän seuraan liittyi vielä kaksi kaveria, joten kyllä meitä sitten mukava viisihenkinen porukka olikin.

Mie jo aikaisemmin Praterissa käydessäni ajattelin, että olisi kiva mennä siihen TOSI korkealle nousevaan kiikkukaruselliin, nimeltään Praterturm, ja sain jopa yhden kaverin mukaan. Voi vitsi että se oli hienoa! Sieltä ylhäältä oli ihan älyttömän hienot maisemat! (Ne kiikut ovat 95 metrin korkeudessa.) Aurinko oli just laskemassa, ja taivaskin oli ihanan sininen ja punainen, kaikki valot alkoi juuri erottua, ne pienet vuoret Wienin laitamilla siinsivät taustalla ja koko kaupunki oli siinä alapuolella. Vaikka alussa pelotti, se kyllä hälveni aika nopeasti kun tajusin miten upeaa se oli. Oli parhaiten käytetyt viisi euroa koko reissun aikana!

Käytiin myö vielä yhdessä vuoristoradassa koko porukalla sen jälkeen, mutta se ei ollut puoliksikaan niin kiva. Päät kolisivat vieruskaverin kanssa yhteen ja kainaloon tuli mustelma kun iskeydyin vasten sen vaunun reunaa jossain kurvissa. Mutta tulipahan kokeiltua sitäkin.

Eikä siinä edes ollut vielä koko sunnuntain ohjelma. Praterista kotiuduttuani lähdin vielä muutamien asuntolatovereiden kanssa pelaamaan lautapelejä yhteen naapurikuppilaan. Sielläkin oli mukavaa ja rentoa, vaikka en kauhean hyvin niissä peleissä menestynytkään. Puolen yön maissa kun tulin nukkumaan, ei tarvinnut kyllä paljon unihiekkaa heitellä, ennen kuin simahdin.

Nyt on sitten taas kouluviikko käynnissä, ja voin sanoa että tekemistä riittää ja painetta alkaa kasautua ihan riittävästi. Varsinkin yksi kurssi on todella haastava ja suoraan sanottuna ahdistava, se on erilainen kuin mitä odotin ja opettaja on vähän pelottava eikä erityisen ymmärtäväinen tai kannustava. Luottamus omaan kielitaitoon kävi eilen ko. kurssilla lähellä nollaa, mutta ei tässä enää oikein ole muuta vaihtoehtoa kuin purra hammasta ja taistella kokeista läpi. Sitä saa mitä tilaa, opiskelemaanhan tänne pääasiallisesti tultiin…

ps. Selvisi maanantaina lehdestä mitä siinä ratikkahaverissa lauantaina tapahtui: kuorma-autohan sitä ratikkaa oli syystä tai toisesta töytäissyt. 

Hyvää ruokaa ja hyvää seuraa

Tämän viikonlopun teema on aika pitkälti ollut hyvä ruoka ja hyvä seura. Perjantai-iltana yksi lakitiedettä opiskeleva italialainen Erasmus-tuttava kutsui meitä kääntäjiä ja muita kavereitaan iltaruualle. Illan isäntä oli laittanut superhyvää spagettia, ja vieraiden osaksi jäi sitten tuoda jälkkäriä (kakkua) ja juotavaa. Oli mukava ilta, hauska sattuma oli myös että yksi miun asuntolakaveri oli siellä myös, puolalainen lakitieteen Erasmus-vaihtari. Ei ne piirit täälläkään loppujen lopuksi mitkään valtavat ole, varsinkaan vaihtareiden kesken.

Iltaruualla oli myös jonkin verran itävaltalaisia, isännän kämppiksiä ja niiden kavereita esimerkiksi. Niitä kummastutti kovasti, miten ihmeessä myö kaikki kääntäjät osataan puhua niin valtavan hyvin saksaa? Noh, ehkä jos sitä saksan puhumista ja kirjoittamista päivät pitkät päätyönään opiskelee, niin ehkä se on ihan luonnollista jos vaikka on jotain sattunut oppimaan.

Tänään oli sitten taas aivan mahtava sää. Aurinko paistoi ja oli aika lämmin, pelkässä villatakissa tarkeni aivan hyvin, välillä oli auringossa jopa liiankin lämmin. Viestiteltiin kavereiden kanssa, ja todettiin että nyt ei kyllä huvita istua sisällä, joten lähdettiin kahvittelemaan, aikomuksena oli saada jostain sacherkakkua.

Meidän piti tavata parlamenttitalon edessä ja mennä siitä yhdessä yhteen tiettyyn kahvilaan. Mie menin sinne tapaamispaikalle ihan hyvissä ajoin kävellen, ajattelin että saan vähän raitista ilmaa. Istuskelin siinä sitten yhdellä penkintapaisella, ja tarkkailin siinä sitten maailman menoa. Ja kyllä siellä näkemistä riitti. Juurikin siinä miun istumapaikan edessä oli sattunut joku ratikkahaveri, ilmeisesti kenellekään ei ollut käynyt pahasti mutta jotenkin ihmeellisesti ratikasta oli mennyt pari ikkunaa rikki. Ei mitään hajua miten se on mahdollista, mutta siinä oli kyllä mukavasti seuraamista miten niitä lasinsiruja raivattiin ja muutenkin sortteerattiin sitä ratikkapysäkkiä. (Hauska huomio: Wiener Linienin korjaajakavereilla oli rekassa samanlainen työkalupakki kuin meidän isällä on kotona, sellainen sininen metallinen. Sattuipahan vaan silmään…)

Aikani siinä istuskeltuani tulivat miun kaveritkin (kaksi kappaletta mukavia kääntäjätyttöjä, toinen italiasta ja toinen puolasta) ja mentiin yhteen kattoterassikahvilaan. Siellä ei ollutkaan sacherkakkua, mutta juotiin teet ja kahvit ja nautittiin maisemasta. Siellä korkealla kattojen tasalla kun oltiin, niin näköala oli tietysti mainio.

Siitä jatkettiin sitten matkaa Donauinselille, eli tämmöiselle pitkälle saarelle keskelle Tonavaa. Siellä käveltiin jonkin aikaa, ihailtiin maisemia ja nautittiin auringosta. Tuntui olevan aika suosittu paikka aurinkoisella kelillä, varmasti kesäisin vieläkin suositumpi. Se oli sinällään niin kuin tosi iso puisto, ei siellä oikein ollut mitään, muutama (aika hieno) leikkipaikka, mutta ihmisiä siellä oli ihan mukavasti piknikillä tai muuten vaan hengailemassa.

Toisen kaverin piti Donauinselin jälkeen lähteä kotiin, mutta sen toisen kaverin kanssa jatkettiin vielä matkaa Stephansplatzille. Käveltiin ja ihmeteltiin jonkin aikaa, ja lopulta päätettiin sitten ostaa ne kauan kaivatut sacherkakkupalat yhdestä konditoriasta. Kyllä oli hyvää, ei voi muuta sanoa.

Että sellaista tällä kertaa. Huomenna jos on lähellekään yhtä hyvä sää kuin tänään, mennään Prateriin eli sinne huvipuistoon porukalla. Eli tekeminen ei lopu kesken vieläkään. Jotenkin miulla on nyt viime aikoina ollut melkein jatkuvasti niin sanotusti todella hjuva fiilis, kun koulussa on kiinnostavaa, läksyjentekokaan ei tunnu kamalalta ja kaikki on koko ajan kivaa. (Ok, välillä saattaa jokin asia potuttaa, mutta aika harvoin ja ihan maksimissaan 20 minuuttia, sitten on taas kivaa.) Ehkä tää on jotain alkuhuumaa, kun koti-ikävästä on päässyt kunnolla yli ja ihania kavereita on löytynyt, mutta en kyllä missään nimessä valita. Toivottavasti se kestää vielä kauan! 

Kuukausi täynnä!

Nyt on kuulkaa sellainen tilanne, että huomenna mie olen ollut Wienissä tasan kuukauden! Minne se aika on oikein hujahtanut, ainakin viimeiset pari viikkoa on mennyt tosi nopeasti. Ja vaikka kuukausi ei loppujen lopuksi ihan mahdottoman pitkä aika olekaan, niin se on kuitenkin jo yksi yhdeksäsosa tästä koko vaihdosta. Sen kunniaksi voisin tässä nyt vähän listata muutamia juttuja, joita mie olen saksan kieleen ja erityisesti itävallan saksaan liittyen jo oppinut.

-Mie olen oppinut uudelleen sanomaan Grüß Gott! Se oli ihan ensimmäisiä asioita mitä mie saksan kielestä opin silloin aikoinaan kun perheen kanssa Alpeilla reissattiin, mutta sitten se jäi unholaan kun ei ole ollut eteläsaksalaisen tai itävaltalaisen saksan kanssa hirveästi tekemisissä. Mutta nyt se taas soljuu mukavasti ja automaattisesti kieleltä, ja Guten Tag on tosi harvoin käytössä.

- Mie olen oppinut, että itävaltalaiset, erityisesti wieniläiset tykkäävät -erl -loppuisista sanoista. Muovipussi on sackerl, tietyn tyyppinen sämpylä on weckerl ja tarra on pickerl. Esimerkiksi opiskelijakorttiin liimattava ruokalan alennustarra on Mensapickerl.

- Mie olen jo omaksunut muutamia puhekielisyyksiä, eli miun saksa alkaa vähitellen olla tietyissä yhteyksissä jo vähän vähemmän schön. Ein bisschen saattaa miunkin suusta tulla jo ulos muodossa ein bissl, ja gehen wir sulautuu yhteen yhdeksi epämääräiseksi sanaksi, jota mie en ainakaan osaa kirjoittaa. Mutta koska noita kuulee paljon, niin ne tarttuvat äkkiä.

- Mie olen oppinut ulkoa sen kuulutuksen, joka julkisissa liikennevälineissä säännöllisesti kuuluu, jossa muistutetaan antamaan istumapaikka enemmän  tarvitseville. ”Seien Sie bitte achtsam - andere brauchen Ihren Sitzplatz vielleich notwendiger!”

- Mie olen oppinut, että infinitiivilauseen voi muodostaa, kun sen ajateltu subjekti on identtinen päälauseen subjektin, datiivi- tai akkusatiiviobjektin, possessiiviartikkelin, attribuutin tai Präpositionalergänzungin kanssa. (Sitä mie en sen sijaan ole oppinut, mitä Präpositionalergänzung on suomeksi. Mutta onneksi riittää että mie tiedän mikä se on, sillä pääsee jo tentistä läpi!)

- Mie olen oppinut toivottamaan toisille hyvää ruokahalua sanomalla Mahlzeit!

- Mie olen oppinut, että sana Unterschrift  on suvultaan die, ja Problem on das. Ei ole vaikeita sanoja, tiedän kyllä, mutta tästä lähtien mie en enää ikinä unohda noita, koska oli niin nöyryyttävää, kun Erasmus-koordinaattori oikein erikseen huomautti siitä yhden sähköpostin lopussa, ja neuvoi kiinnittämään sukuihin enemmän huomiota.

+ yksi kulttuuriin liittyvä huomio: mie olen oppinut, että Lebkuchenit on hyviä. Ja että Apfelstrudel on vielä parempaa. 

Viikonloppu á la Erasmus

Tänä viikonloppuna vietettiin aikaa Erasmus-porukalla, joka päivälle meillä oli jotain ohjelmaa. Kokoonpano vaihteli vähän aina päivän mukaan, mutta pääasiallisesti porukka koostui meistä käännöstieteen vaihtareista, enemmistö italialaisia, mutta myös Espanjalla, Belgialla, Puolalla, Itävallalla ja tietysti Suomella oli omat edustajansa.

Perjantaina juhlittiin teemalla Study hard, party hard. Hyvät oli bileet, varsinkin kun ne viimeviikkoiset Erasmus-tervetuliaiset oli vähän pettymys, etenkin musiikin osalta: Erasmus-bileissä oli tosi yksipuolista teknojumputusta, tänä perjantaina kuultiin paljon monipuolisempaa ja parempaa musiikkia. Tanssitti paljon paremmin! Mutta edelleenkään mie en kyllä yhtään tykkää siitä, että täällä saa baareissa tupakoida sisällä, varsinkin kun tuolla missä nyt oltiin, ei ollut erillistä Raucherbereichia, eli tupakoivien puolta. Tosi kiva sitten aamuyöllä kun tulee kotiin tupakalta löyhkäävänä yrittää pestä hiuksia niin, ettei herätä koko kerrosta. Täällä nimittäin äänet kaikuu aika tehokkaasti putkia pitkin…

Lauantaina illalla mentiin katsomaan, millainen tapahtuma oli Mondscheinbazaar, eli sananmukaisesti kuunpaistebasaari. Käytännössähän kyseessä oli siis iltakirppis, mutta siellä oli myös livemusiikkia ja ruokakojuja. Se oli jossain vanhassa messuhallissa, sisäänpääsy oli 2 euroa. Oli tosi mukava tunnelma, vaikka mie en mitään löytöjä tehnytkään. Myynnissä oli kuitenkin enimmäkseen vaatteita, mutta myös oikeasti kaikkea muutakin, vanhasta kirjoituskoneista alkaen, niin kuin nyt kirppareilla yleensä. Mukava oli katsella mitä kaikkea sieltä löytyy.

Ja tänään sunnuntaina oli sitten miun mielestä viikonlopun kohokohta - piknik Taivaassa. Tai no okei, kirjaimellisesti suomennettuna Taivaan luona, koska sen paikan nimi oli Am Himmel. Ja jos miulta kysytään, niin aika taivaallinenhan se paikka oikeasti oli, varsinkin kun sää oli tänään niin huippu! (Onko se joku wieniläinen juttu, että sunnuntaisin on aina hyvä sää?? Niin voisi ainakin tämän ekan kuukauden perusteella päätellä…) Am Himmel on ulkoilualue, joka on vuorella (hyvin pienellä, mutta silti, vuoreksi sitä saksaksi silti sanotaan!) Wienin laidalla, ja sieltä on aivan käsittämättömän hyvät näkymät kaupunkiin päin. Tai no joo, paras näkymä on oikeastaan Coblenzin parkkipaikalta siinä vähän alempana, mutta Am Himmelissä on hyvä pitää piknikkiä, lennättää leijaa tai muuten vaan viettää aikaa. Niin tekevät myös paikalliset, koska bussi sinne oli IHAN täynnä, ja parkkipaikat olivat viimeistä myöten käytössä.

Siellä Am Himmelin ympärillä oli myös viiniviljelmiä, ja joitakin ravintoloita. Lisäksi sinne oli pystytetty Lebensbaumkreis, joka oli aukio, johon oli istutettu erilaisia puulajeja rinkiin, ja jokaisen puun kohdalla oli kivinen jalusta ja kyltti, jossa kerrottiin vähän lisää siitä puusta. Myö leiriydyttiin sen ringin ulkopuolelle pieneen rinteeseen, josta näkyi vähän sitä hienoa näköalaa. Nyyttäriperiaatteella jokainen toi vähän jotakin, ja syötiin sitten porukalla pastaa, sushia, kakkua, keksejä ja vaikka mitä. Oli mukavaa, yksitoista meitä taisi yhteensä olla, ja evästä riitti kyllä kaikille.  Välillä tuli tietysti hiljaisia hetkiä, kun kukaan ei enää keksinyt äkkiseltään mitään puhuttavaa, mutta siitä huolimatta meillä oli miusta tosi hyvä retki.

Ensi viikonlopun suunnitelmat ovat jo hyvää vauhtia kehittymässä, ja itse asiassa jo seuraavallekin on ideat muhimassa. Mie olen hirmu tyytyväinen, että mie olen jo nyt löytänyt itelleni näin mukavia kavereita. Ennen lähtöähän mie ajattelin että en kyllä varmasti pelkästään muitten vaihtareiden kanssa hengaile, mutta sitä mie en kyllä silloin tullut syystä tai toisesta ajatelleeksi, että ne vaihtaritoveritkin saattaa myös puhua saksaa. Nyt mie oon sitä mieltä, että ehkä on ihan ok olla vaihtariporukassakin, niin kauan kuin yhteinen kieli on saksa - varsinkin kun pari noista miun kavereista puhuu parempaa saksaa kuin mie, oon jo nyt oppinut niiltä paljon! Eikä se sulje pois sitä vaihtoehtoa, että niitä itävaltalaisiakin kavereita vielä tässä ennen ensi kesää hankkisi.    

Kymmenen yllättävää ja/tai ilahduttavaa

Tässä illan ratoksi ajattelin listata muutamia juttuja, jotka (ehkä hyvällä tuurilla) liittyvät tavalla tai toisella vaihto-opiskeluun tai Itävaltaan ja jotka ovat minnuu kovasti ilahduttaneet ja/tai yllättäneet.

1) Ilahdutti valtavasti, kun sain kaikki kurssi-ilmoittautumiset kuntoon! Nyt täytyy enää kirjata kaikki kurssit ylös Learning Agreementiin ja käydä siihen parit allekirjoitukset. Sitten voi kesälukukauden alkuun asti unohtaa tuollaiset typerät paperihommat! Hip hei!

2) Yllätti suuresti, kun ensimmäisen luennon päätteeksi kaikki alkoivat koputtaa rystysillä pulpettia. Olenhan mie Tampereellakin joskus harvoin nähnyt näin tehtävän, mutta vain silloin kun kyseessä on ollut vaikka joku vieraileva luennoitsija. Ja silloinkin suurin osa on taputtanut, mikä vastaa miun sisäistä kulttuurista oletusarvoa. Täällä kuitenkin koputetaan jok’ikiselle luennoitsijalle jok’ikisen luennon tai oppitunnin päätteeksi.  Kulttuuriero huomattu, mutta kulttuurishokki vältetty!

3) Yllätti huomata, että täällä harrastetaan todella paljon vauvojen kantoliinoja. Ei siis käytetä niinkään paljon vaunuja, vaan sekä äidit että isät kantaa vauvoja liinoilla itseensä köytettynä. Myönnettäköön kuitenkin, että onhan sellainen kantoliina rattaita miljoona kertaa kätevämpi esim. julkisissa liikennevälineissä. Eli ei se nyt loppujen lopuksi niin yllättävää olekaan, kun vähän tarkemmin miettii.

4) Ilahduin kovasti, kun sain syödä valkosipulikeittoa. Yllätyin siitä, että mie en ole kovin monesti sitä syönyt, vaikka se on aivan tuhottoman hyvää. Miksen mie tee sitä koskaan itse Suomessa?  Syödäänkö meillä sitä koskaan? Ja vielä enemmän yllätyin siitä, että tämä tuhottoman hyvä valkosipulikeitto, joka eilen nautin, oli oikeasti Lämmin Kuppi -pussikeitto. Saako sitä Suomesta??

5) Ilahduin, kun söin tänään lounaaksi nuudeleita. Pieni rasia (huom: pieni on suhteellinen käsite, miusta se rasia EI ollut pieni) paistettuja nuudeleita ja kasviksia maksoi Währinger Strasse/Volksoperin metroaseman edessä 2,80e, ja oli hyvää. Samoja nuudeleita saa melkeinpä joka metroasemalta, ja vastaavia ”nuudelisnägäreitä” on muutenkin joka paikassa.  Näitä saattaa tulla Suomessa ikävä, ei ihan samalla hinnalla eikä varsinkaan joka nurkalta ehkä saa.

6) Luonnollisesti vähän yllätyin, mutta oikeasti enimmäkseen ilahduin (vaikka se vähän absurdia onkin) lipuntarkastuksesta tänään aamulla bussissa. Jotenkin miusta vaan oli niin huvittavaa, miten yhdeltä pysäkiltä nousi kyytiin ihmisiä, mukaan lukien nämä pari ihan tavallisen näköistä tyyppiä, toisella oli reppu selässä. Sitten kun bussin ovet meni kiinni ja bussi lähti liikkeelle, molemmat vetäisivät taskusta Wiener Linien henkilökortin ja povarista lukulaitteen, ja muuttuivat tavallisista työmatkalaisista lipuntarkastajiksi, yks kaks kuului vain ”Ausweis, bitte”. En todellakaan tiedä miksi, mutta miusta siinä oli jotain todella hauskaa. Ehkä tuollaisella undercover-hommalla on jotain viihdearvoa, tulee mieleen salaiset agentit. Tai supersankarit, niillä tarkastajilla oli molemmilla vähän sellainen ylitavallinen Peter Parker -look. Mene tiedä.

7) Yllätyin, mutta todellakin ilahduin, kun ostin koulukirjoja - ne olivat paljon halvempia kuin odotin. Mutta toisaalta, kuka hullu niitä koskaan ostaisi, jos ne maksaisi lähellekään yhtä paljon kuin mitä ne vähät mitä mie Suomessa olen joutunut ostamaan (ok, Suomessa olen ostanut lähinnä sanakirjoja ja oikeinkirjoitusoppaita, mutta silti).

8) Ilahduin, kun olin ensimmäisellä Kulttuurienvälisen yritys- ja markkinointiviestinnän luennolla. Vaikutti tosi mielenkiintoiselta, ja opettaja oli innokas. Vielä enemmän ilahdun, jos tuolta kurssilta saisi jotain kandiaiheinspiraatiota ensi vuodelle, koska kiinnostusta tälle alalle löytyisi itseltäkin kyllä reilusti.

9) Yllätyin, kun pysyin kärryillä Oikeusterminologian ja -kääntämisen ykkösluennolla. Opettaja puhui jonkin verran murtaen, mutta se ei haitannut, ja vaikka terminologia oli Vaikeaa isolla veellä, mie pystyin silti seuraamaan ja jopa opinkin jotain. Ja sekös vasta ilahdutti!

10) Ilahduin SUURESTI, kun löysin uuden, ei-enää-niin-salaisen paheen: Itävallan Maajussille morsian (Bauer sucht Frau). Näillä maajusseilla on Lederhosenit jalassa ja Dirndlit päällä, ne puhuvat leveää murretta ja asuvat suurin osa alppimaisemissa.  I-ha-naa, sanon minä, viihdearvo on korkea! Ja voin ihan oikeasti väittää että ko. ohjelman katsomisesta on jotain hyötyä, koska missä muualla mie muka voin yhtä tehokkaasti kuunnella monia eri itävaltalaismurteita ja oppia ymmärtämään niitä?

Ja näin päästiin mukavaan tasalukuun! Luultavasti näitä ilon ja/tai yllätyksen aiheita tulee vielä paljon lisää tässä vajaan vuoden aikana…

Nyt päästiin asiaan

Eilen alkoi sitten lopultakin se ihan oikea opiskelu, eikä voi sanoa ettenkö olisi päässyt välittömästi suoraan asiaan: ensimmäinen luento (Grammatik im Kontext, eli saksan kielioppia) alkoi klo 11, ja kotiin pääsin lähtemään klo 19. Siihen väliin mahtui myös Britannian maantuntemusta ja englannin tekstianalyysia. Ja Itävallassahan ei sitten tunneta akateemista varttia tai muutakaan välitunnin tapaista, vaan luennolta toiselle mennään suoraan. OK, miulla oli kyllä eilen yksi hyppytunti, mutta sen aikana yritin metsästää yhtä kirjaa (menestyksettä, ja koko hommaan meni paljon enemmän aikaa kuin piti, lopputuloksena jouduin syömään eväät hirveällä kiireellä), ja viimeinen tunti piti olla klo 17-18.30, mutta opettaja ei tullutkaan paikalle. Selvisi myöhemmin, että se oli lähettänyt sähköpostin että tulee klo 18.30 ottamaan vastaan ilmoittautumisia. Eihän meistä vaihtareista kukaan ollut voinut etukäteen ilmoittautua, eikä siis saanut sitä sähköpostia, joten aikamme siellä hölmötettiin, kunnes joku viisaampi osasi kertoa mikä on homman nimi.

Mutta vaikka säätämistä riitti, niin kaikille maanantain kursseille pääsin mukaan mihin pitikin, ja olin oikeissa paikoissa oikeisiin aikoihin. Hiukan tosin väsytti illalla, ja siitä huolimatta piti vielä lähetellä sähköposteja erinäisille ihmisille kurssi-ilmoittautumisiin liittyen. Myö kun ei voida Erasmus-opiskelijoina itse ilmoittautua mihinkään, vaan meidät pitää koordinaattorin ilmoittaa, ja saksan kursseille pitää hakea vielä yksi ylimääräinen suostumus opintosuunnan vastaavalta. On kyllä ihan riittävän monimutkaista.

Tänään olen sitten viettänyt luentovapaata päivää ja maanisesti tarkistanut sähköpostia ja odotellut vastauksia, ja tällä hetkellä kaikille paitsi saksan kursseille on ilmoittautumiset kunnossa. Kahdeksan kurssia yhdestätoista on siis hallussa, sanoisin että ei huono. Loputkin pitäisi saada kuntoon tämän viikon aikana, miulla on jo hyvä suunnitelma miten mie aion niitten kanssa menetellä. Ja sainhan mie sen kirjankin lopulta ostettua, joka eilen jäi saamatta!

Pääsin siis aloittamaan kotiläksyjä, joiden kanssa mentiin myös kyllä nollasta sataan kahdessa sekunnissa: kieliopin opettaja ei todellakaan säästellyt kotitehtävissä. Ehkä kolme ja puoli tuntia mie niitä väänsin ja silti on vielä yksi tehtävä tekemättä ja pistariin lukematta. Pakko sanoa, että tästä eteenpäin ei ihan varmasti ole koskaan tekemisen puutetta!

Ei kai tässä voi oikeastaan sanoa muuta kuin että iteppähän läksin, mutta jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin ei se opiskeleminen oikeasti niin kamalalta tuntunut. Itse asiassa oli jollain tavalla ihan mukavaa taas käydä koulua ja nähdä vaihtarikavereita kursseilla. Eikä ne kotitehtävätkään niin kamalia ollut, niihin vaan meni aivan tuhottomasti aikaa, se oli varmasti se pahin osa.  

Lange Nacht der Museen

Eilen Wienissä oli ORF:in (TV-kanava, ilmeisesti YLEä vastaava) järjestämä Lange Nacht der Museen -tapahtuma, jossa yhdellä lipulla pääsi koko illan klo 18-01 valtavaan määrään erilaisia museoita. 122 kappaletta niitä osallistuneita museoita taisi olla, ja lippu maksoi parin euron opiskelija-alennuksella 11 euroa. Valtava määrä porukkaa oli liikenteessä, ja yllättäen myös meitä vaihtareita ja opiskelijoita houkutteli kovasti tuollainen mahdollisuus säästää vähän rahaa.

Kovin oli kulturelli olo taas, kun lähdin illalla kohti tapaamispaikkaa, ja tiesin että nyt käydään useammassa kuin yhdessä museossa ja että luvassa on kunnon taidepläjäys. Miehän kun en tunnetusti elämäni aikana ihan kamalan monessa museossa loppujen lopuksi ole edes käynyt, vaikka ne miusta kiinnostavia onkin.

Pienellä käännöstieteilijäporukalla (vahvistettuna yhdellä lääkäriopiskelijalla, koko kööri vaihtareita) aloitettiin Kunsthistorisches Museumista. Siellähän oli salit täynnä Rubensia ja vaikka sun mitä muita taiteilijoita, joiden nimet olivat jollain tasolla tuttuja. Muutama taulu jäi mieleen, vaikka niitä olikin salitolkulla. Rubensin Haupt der Medusa, jossa oli käärmehiuksisen Medusan irtileikattu pää, jäi mieleen ihan vaan siksi että se oli niin kammottavan näköinen.  Bernardo Bellotton Das kaiserliche Lustschloss Schönbrunn, Gartenseite taas oli siksi mieleen jäävä, koska mie katselin sitä jonkin aikaa kun oli niin jännä verrata 250 vuotta vanhaa taulua siihen muistikuvaan mikä miulla on nykyhetken Schönbrunnista.

Kunsthistorisches Museumissa oli myös egyptiläis-orientaalinen kokoelma, joka kiinnosti minnuu kovasti. Mie olen aina tykännyt erityisen paljon sellaisista museoista, joissa on vanhoja esineitä, eikä pelkästään tauluja. Tässä näyttelyssä oli paljon erilaisia koriste-esineitä, koruja ja muuta esimerkiksi antiikin Roomasta ja Egyptistä. Pakko myöntää, kaikkein kiinnostavin oli sali, jossa oli sarkofageja, kuolinnaamioita ja muumio. Mie muista nähneeni ennen muumiota, joten luonnollisesti se oli jännää. Mutta mie tykkäsin myös niistä koruista ja amuleteista, joita oli näytillä: niitä oli tehty vaikka minkävärisistä kivistä ja ties mistä, miusta oli ihan uskomatonta että ne olivat tuhansia vuosia vanhoja, koska ne värit olivat niin kirkkaita.

Juuri tuollainen ajattelu teki miusta lopulta vähän epäkulturellin, vaikka tuntui illan aluksi miltä. Jokseenkin maalaismaisesti ja lapsellisesti miun ajatuksissa pyöri suuren osan iltaa lähinnä ajatuksia tyyliin miten nämä kaikki taulut ja muut voi olla näin vanhoja, vähänkö tuollainen valtavan kokoisen taulun maalaaminen on kestänyt kauan, ja noinkohan kahdentuhannen vuoden päästä museoissa on esillä jotain nykyajan muovirojuja.  Aidosti kulturelli ihminen olisi varmaan kiinnittänyt huomiota vähän erilaisiin asioihin, niin kuin taiteellisiin ansioihin, tekniikkaan tai symboliikkaan, mutta whatever…

Seuraavaan museoon mentiinkin vähän pienemmällä porukalla, joka kuitenkin edelleen koostui muutamasta käännöstieteilijästä ja yhdestä lääkärinalusta. Käytiin Belvederessä, eli siellä palatsissa minkä pihalla mie kävin jo jokin aika sitten pällistelemässä, mutta jonne maksoi sisäänpääsy niin tuhottomasti, että en silloin mennyt sisälle. Tällä kertaa kuitenkin menin, ja totesin että ei sekään yhtään hullumpi museo ollut. Belvederen vetonaula on kokoelma Gustav Klimtin tauluja, ja tämä herrahan oli minulle tuttu jo entuudestaan, kiitos Bonnerin saksankielisen alueen kulttuurihistorian kurssin eli SAKA3:n kautta. Kovin lämmöllä ajattelin koulukavereita Tampereella, kun katselin Klimtin Kuss-taulua, se nimittäin oli kyseisellä kurssilla käsittelyssä jossain muodossa ja jäi muistiin. (Kaikenlaista ihme sälää sinne jääkin…)

Belvederessä oli myös tosi hauska huone, jossa oli ringissä F.X. Messerschmidtin veistoksia, kokoelma nimeltä Charakterköpfe. Kaikki esittivät päitä, mutta jokaisen kasvoilla oli joku hulvattoman hauska ilme, varmaan jotain duckfacen esiasteita. Monella oli myös juuri se sitruunaa maistavan huulet ja silmät ruttuun kurtistava ilme, minkä mie tykkään tehdä aina kun otetaan jotain irvistyskuvia tai muuta vastaavaa.  Löysin siis hengenheimolaisia!

Viimeisenä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä, käytiin vielä Österreichische Nationalbibliothekin Esperantomuseossa, jossa kerrottiin esperantosta, eli tästä kansainväliseksi lingua francaksi kehitetystä kielestä ja muista keinotekoisista kielistä. Aika passeli museo kieltenopiskelijoille. Satuttiin sinne niin sopivaan aikaan, että päästiin osallistumaan pikakurssille, jolla opetettiin klingonin (Star Trekiä varten kehitetty keinotekoinen kieli) alkeita. Opin, että koska se on kieli, jota telkkarisarjassa puhuvat pahikset, se on kehitetty tarkoituksella sellaiseksi, että se rikkoo kaikkia odotuksia, jota amerikanenglannin puhujilla kieltä kohtaan on. Ja koska se on kehitetty kylmän sodan aikaan, siinä on vaikutteita venäjästä ja II maailmansodan ykkösvihollisen Saksan kielestä. Saatiin hienot handoutit, joista lunttaamalla voin kertoa että klingoniksi tervehditään sanomalla nuqneH, joka sananmukaisesti tarkoittaa ”mitä haluat?”.  Tuntia myöhemmin oli myös esperanton pikakurssi, ja huomattiin että jos osaa espanjaa tai latinaa niin ei ole kovin kummoinen homma ymmärtää myös esperantoa. Havaittiin todeksi myös se, että esperanton kielioppi on tehty mahdollisimman yksinkertaiseksi, jotta kaikki voisivat sen oppia.

Nationalbibliothekissa oli esperantomuseon lisäksi myös karttapallomuseo, ja käytiin myös siellä pällistelemässä. Siellä oli kyllä karttapalloja joka lähtöön, oli vanhoja ja vähän uudempia, oli sellaisia mihin on merkitty tähdet ja tähtikuviot, sellaisia jotka kuvasivat kuuta ja valtavankokoinen paperinen, pumpattava karttapallo.

Vähän puoli yhden jälkeen lähdettiin kotia kohti, ja todettiin että saatiin kyllä rahalle aika hyvin vastinetta ja käytettiin mahdollisuus erittäin hyvin hyväksi. Katselin tuossa ihan uteliaisuuttani, paljonko olisi sisäänpääsymaksut noihin kaikkiin maksanut ilman Lange Nacht der Museen -lippua, ja sain tulokseksi suunnilleen 30 euroa. Eli sanoisin että oli taloudellisesti kannattava reissu, puhumattakaan siitä miten mukava ilta meillä oli. 

ps. Kuvista näkee että kyseessä oli oikeasti Lange Nacht der Museen, ei tuo Lumia taida olla ihan ykkösvehje noihin yökuviin. Tai sitten mie en vaan osaa.

3 x Suomi

Maanantaina on sitten taas aika palata luentosalin penkille, viimeksi olen tainnut istumalihaksiani vastaavanlaisessa tilassa puuduttaa joskus vapun seutuun, että eihän siitä ole kuin vaivaiset viisi kuukautta. Ehkä oli siksi ihan hyvä, että kävin tänään ihan pienimuotoisesti testaamassa yhtä luentosalin penkkiä, kun osallistuin käännöstieteen vaihtareille järjestettyyn infotilaisuuteen, missä kerrottiin vähän saksan opiskelusta. Paino on vahvasti sanalla vähän, mutta tulipahan käytyä ja tutustuttua muihin kääntäjänalkuihin. Kahviteltiin nimittäin sen infon jälkeen porukalla yhdessä lähileipomossa.

Jos palataan ajassa vähän taaksepäin: eilen oli vapaapäivä, käytin sen hyödyksi ja olin aamupäivän shoppailemassa. Ei selvästikään enää tunnu yhtään siltä, että olisi lomareissulla tai vastaavaa, koska vaatteiden ostaminen on tasan yhtä hankalaa kuin Tampereella tai Joensuussa. Työn ja tuskan takana se oli, mutta löysin mie jotain rättejä, ettei tarvitse ihan koko ajan samoissa farkuissa ja t-paidassa kulkea.

Asuntolalle takaisin tullessa viihdytin itseäni ratikassa säikyttelemällä turisteja. Suomalainen pariskunta istui miun viereisillä penkeillä, ja pohdiskeli suomeksi ratikan reittiä ja mitä rakennuksia kulloinkin pitäisi tulla vastaan. En mitenkään voinut vastustaa kiusausta, vaan kun se suomalainen mies mietiskeli ääneen, että kohta pitäisi tulla parlamentti, mie tokaisin suomeksi siitä vierestä, että joo parlamentti tulee seuraavaksi, komea valkoinen rakennus vasemmalla, tai jotain vastaavaa. Vähän taisivat yllättyä…

Suomalaisista puheen ollen, asuntolalla odotti eilen mukava ylläri - postipaketti kotoa, täynnä salmiakkia tietysti! Kyllä ilahdutti, lentokentältä ostetut salmiakit loppui jo aikapäiviä sitten. Tuskin nuo uudetkaan ihan hirvittävän kauan tuossa hyllyllä homehtuu, mutta silti.

Eilisiltana olin sitten tuttavien luona iltaruualla. Siellä oli muitakin niiden ystäviä, mukaan luettuna yksi suomalais-serbialainen, jonka kanssa pääsin taas puhumaan vähän suomea. Kuulin myös, että Wienissä on suomalainen seurakunta, joka järjestää kaikenlaisia tapahtumia, esim. suomalaisia leffailtoja. Jos siis tulee joskus aivan kammottava koti-ikävä, pitää varmaan mennä johonkin sen tyyliseen tapahtumaan. (Tällä hetkellä aivan lohduton koti-ikävä ei kyllä tunnu todennäköiseltä skenaariolta.) Mukava ilta oli, ja monikulttuurinen: oli suomalaista, itävaltalaista, ja illan emännän ja emännän veljen myötä amerikkalais-espanjalaista vaikutetta. Olihan se tavallaan aika väsyttävää, kun joutui tosi paljon keskittymään, että ymmärsi sitä itävaltalaista murretta, mitä ne miun tuttavat puhui. Pystyin kyllä seuraamaan keskusteluja ihan hyvin, vaikka joitakin sanoja meni ohi. Monta kertaa kuulin puhuvani tosi hyvin saksaa, ja että miun puheeni on tosi schön, millä haluttiin sanoa, että mie puhun korrektisti koulusaksaa. Ihan hyvä juttu se varmaan on. 

Tällä viikolla ei ole todellakaan ehtinyt pitkästymään, vaan ihan joka päivä on ollut jotain ohjelmaa. Ja sama meininki jatkuu, koska tänä iltana on ESN:n isot tervetuliaisjuhlat kaikille vaihtareille, ja huomenna mennään ainakin yhden kaverin ja sen kämppiksen kanssa Lange Nacht der Museen -tapahtumaan, jossa museoihin pääsee yhdellä lipulla koko illan yli puoleenyöhön asti. Kuulostaa ainakin tosi mukavalta, palataan asiaan myöhemmin…

Parlamentti

Wintersemester 2014/15 on nyt virallisesti alkanut Wienin yliopistossa! Paitsi että miun osalta oikea opetus alkaa vasta maanantaina, mutta pikkuvikoja. Joka tapauksessa kannatti mennä yliopistolle hakemaan opiskelijakorttiin kirjaston tarraa, koska päärakennuksessa oli lukuvuoden alun kunniaksi UniLeben-messut, ja siellä jaettiin kaikenlaista kivaa tavaraa. Jälleen kerran tulin yliopistolta laukku täynnä sanomalehtiä, mutta niiden lisäksi sain myös muuta sälää, esim. yliopiston logolla varustetun kangaskassi, jossa oli sisällä pieni sipsipussi, minituoli, energiajuoma, esitteitä, huulikiilto ja nuudelipaketti. Erityisen huvittavia oli se minituoli (mitä hemmettiä sellaisella 15 cm korkealla tuolilla tekee?) ja huulikiilto (kaikki miespuoliset varmasti arvosti suuresti).  Ei Tampereen yliopistolla ole koskaan mitään karamelleja tai heijastimia kummempaa tullut vastaan!

Muuten kun tuli tuo opiskelijakortti mainittua, niin pitää tässä vaiheessa kertoa siitä yksi pikkujuttu. Tampereellahan meillä on sellaiset ihan normaalit, pankkikortin tai bonuskortin oloinen muovikortti, joka toimii kulkukorttina ja siihen saa ladattua lounaita. Joissain yliopistoissa on vielä hienompia missä on vaikka mitä ominaisuuksia. Täällä ei olla ihan niin moderneja - täällä meillä on kahtia taitettu pahvinen lappu, mihin itse alkuorientaatiossa kirjoitettiin tietomme, liimattiin kuvamme ja saatiin rektoraatin leima. Tänään mie sain siihen hienon muovikuoren, jotta se ei ensimmäisen kuukauden jälkeen ole tuhansina kappaleina. Myös muut vaihtarit ovat tätä kivikautista opiskelijakorttia naureskelleet. Mutta onhan se toisaalta aika sympaattinen…!

Illasta osallistuin kierrokselle Itävallan parlamenttiin, joka siis on lähellä yliopistoa eikä siis kaukana tästä missä mie asun, taisin sitä jo joku aika sitten päivitellä. Menin sinne tapaamispaikalle ihan hyvissä ajoin, ja otin pari kuvaa ulkopuolelta. Itävallan parlamentti on rakennuksena kreikkalaistyylinen, ja siinä on etuosassa pylväitä - heti tuli Suomen eduskuntatalo mieleen, vaikka se onkin aika paljon harmaampi. Aloin siinä hengessäni miettiä, että onkohan tässä joku idea, että parlamenttitaloissa on aina pylväitä. Mahdollisesti, koska se opas myöhemmin sisällä kertoi, että se klassinen kreikkalaistyyli on valittu siksi, että antiikin kreikka on demokratian syntysija. Luultavasti joku antiikki-viittaus ne eduskuntatalon pylväätkin on.

Mutta siis, eihän noilla parlamenteilla hirveästi niiden pylväiden lisäksi varmaan muuta yhteistä olekaan, kun toinen on melkein satakunta vuotta vanhempi. Suomen eduskuntatalossa en ole itse koskaan käynyt, mutta Itävallan parlamentti on kyllä aika vaikuttava, pakko myöntää. Paljon hienoa kallista marmoria, ja varsinkin ns. historialliseen istuntosaliin johtavalla käytävällä oli tosi sympaattinen, kalanruotomalliin ladottu puulattia. Muutenkin se historiallinen istuntosali oli tosi vaikuttava. Se uudempi, II maailmansodassa tuhoutuneen tilalle rakennettu Landesratin istuntosali ei ollut niin hieno. Vaikka olihan siellä sellainen tietty vallan tuntu: siellä niitä päätöksiä tehdään.

Historiallinen istuntosali siis tuossa yläpuolella, sitä ei käytetä kuin juhlallisuuksiin ja erikoistapauksissa. Alapuolella käytössä oleva Landesratin istuntosali. 

Parlamentin ulkopuolella oli muuten hyvin pienimuotoinen mielenosoitus juuri silloin kun menin sinne tapaamispaikalle. Tai no en tiedä voiko sitä sanoa mielenosoitukseksi, mutta siellä oli kuitenkin pieni koju, jossa ryhmä ilmeisesti kurdeja vetosi ohikulkijoihin ja jakoi lehtisiä, joissa vastustettiin terroristijärjestö ISISiä ja vaadittiin humanitääristä apua kurdialueille. Muutenkin tuo koko terroristikuvio on viime viikkoina näkynyt aika paljon medioissa, varsinkin nuo metrolehdet ovat kirjoittaneet paljon siitä, kuinka Itävallasta lähtee nuoria muslimeja taistelemaan Syyriaan. Lisäksi Wieniin perustettiin väliaikaisia pakolaiskeskuksia, joihin on juuri tullut isohko erä pakolaisia Syyriasta, siitäkin kirjoitetaan lehdissä paljon.

Ja metrolehdistä on kyllä vielä sanottava: varmaan joka ainoa arkipäivä siitä lähtien kun tulin tänne, Conchita Wurst on esiintynyt ainakin yhdessä kuvassa jommassakummassa ilmaislehdessä. Eli euroviisuhuuma joko on jatkunut pitkään, tai alkanut aikaisin. Miun kannalta on erittäin hyvä, että viisut järjestetään Wienissä, ja vielä parempi, että ne on Wiener Stadthallessa - se kun sattuu olemaan joko kahden metropysäkin, tai luultavasti koska kävellen on viisuviikonloppuna nopeammin perillä, muutaman hassun kilometrin päässä. Liput tulevat myyntiin marraskuun puolessa välissä, ja onnekseni mie olen jo löytänyt tuosta käytävän varrelta yhden tytön, joka on myös kiinnostunut menemään paikan päälle, joten seuraakin saattaa mahdollisesti löytyä!

Sellaisen jutun voisi säätä koskien mainita, että vaikka olen ollut täällä jo kaksi viikkoa, niin kertaakaan tähän päivään mennessä ei ollut satanut niin, että se olisi ollut jatkuvaa tai rankkaa. No nyt sataa sitten kerralla kunnolla, alkoi heti näyttää paljon syksyisemmältä. (Muistio itselle: hanki sateenvarjo.)

ps. Kyllä olin eilen illalla iloinen, kun huomasin, että ristikkohaaste etenee! Sain jo monta sanaa täytettyä ilman sanakirjaa tai muuta apua, sanakirjan kanssa taisin saada kuvaottohetken jälkeen vielä muutaman lisää!