Kiirettä pitää, osa 2

Marraskuu on sitten alkanut, ja sen myötä saapui myös huonekaveri. Tänään aamulla sain kämppikseksi saksalaisen journalistiikan opiskelijan, kovin mukavan oloinen on. Ehkä pikkusen minua nuorempi, joka tapauksessa aloitti nyt syksyllä tutkinto-opinnot täällä Wienissä. Nyt on jotenkin tavallaan helpottunut olo, kun ei tarvitse enää miettiä kuka tulee ja milloin, mutta kyllähän tähän uuteen tilanteeseen joutuu totuttelemaan, puolitoista kuukautta mie kuitenkin sain levittäytyä ja olla ihan yksinäni tässä huoneessa. Mutta eiköhän se siitä, kunhan tässä nyt vähän tutustutaan ja sitä rataa.

Jos nyt kuitenkin sitten palataan vielä vähän ajassa taaksepäin - perjantaina oli siis halloween, ja mentiin muutamien kavereiden kanssa yksiin juhliin, taas kerran palatsiin. Oli ihan mukavaa, tanssiminen on aina hauskaa. Mie olin jopa vähän pukeutunut, vaikka ihan hirveästi ei kiinnostanutkaan panostaa: punaisen mekon kun heitti päälle ja punaisen huivin asetteli päähän hupuksi niin oppala, siitähän tulee Punahilkan asu käden käänteessä. No joo, olihan se rehellisyyden nimissä vähän laimea, mutta kyllä ihmiset tunnistivat, mitä mie yritin esittää!

Lauantaina tapasin toisen tandemkaverini, 22-vuotiaan suomen kielen opiskelijan. Tavattiin taas kahvikupposen ääressä, ja tällä miun tandemkaverilla oli kolmevuotias tyttärensä mukana. Voi kun toinen oli niin söötti! Oli ihan hauska kuulla myös miten tuollainen taapero puhuu, ikinä ei voi tietää minkälaista kieltä joutuu tulevaisuudessa kääntämään, vaikka johonkin telkkariohjelmaan tekstityksiä tehdessä on ihan mahdollista että joutuu kääntämään lapsen puhetta. Ja tietysti oli myös mukavaa jutella oman ikäisten kanssa, tämänkin tandemin kanssa tultiin tosi hyvin juttuun ja löydettiin helposti puhuttavaa. Myös suomeksi puhuminen oli tosi helppoa, koska tämä oli ollut lukiossa vaihtarina Suomessa, ja osasi sen takia hullun hyvää suomea.

Illalla tandemin jälkeen kävin vielä pyhäinpäivän kunniaksi itsekseni Zentralfriedhofilla, eli Wienin isoimmalla hautausmaalla, koska se nyt vaan jotenkin kuuluu pyhäinpäivään, samaa mie teen Tampereellakin. Täällä on ihan samalla tavalla tapana viedä hautausmaalle pyhäinpäivänä kynttilöitä, mutta yksi ratkaiseva ero täällä on: ne kynttilät ovat punaisia, eli se valo on ihan erilainen. Jotenkin se tunnelma oli siksi myös erilainen, en mie oikein osaa sitä kuvailla. Mutta sen voin sanoa, että tykkään paljon enemmän siitä suomalaisesta tyylistä, eli valkoisista tai kirkkaista kynttilöistä, niiden valo on paljon pehmeämpi ja miun mielestä kauniimpi. Ihan sattumalta satuin muuten myös kävelemään Beethovenin haudan ohi, sinne oli tuotu paljon kynttilöitä.

Yksi ehkä parhaista asioista koko vaihdossa on se, että pääsee tekemään asioita, joita ei ole ikinä ennen elämässään tehnyt. Sunnuntaina mie kävin kahden kaverini kanssa ensimmäistä kertaa elämässäni katsomassa balettia. Volksoperissa pyörii tällä hetkellä Märchenwelt-baletti, joka on oikeasti suunnattu lapsille, mutta silti se oli tosi hyvä. Siinä oli kaksi eri satua, ensin Ruma ankanpoikanen ja väliajan jälkeen Aladdin, ja mie olin ihmeissäni kuin olisin ollut viisivuotias tai jotain, tuijotin silmät pyöreänä koko baletin ajan. Tässä koko hommassa oli yksi erittäin hyvä puoli: myö maksettiin lipuista seisomapaikoille 3 e, ja 1,10 e narikasta. Hei oikeasti, neljä euroa baletista! Ihan älytöntä! Eikä meidän edes tarvinnut todellisuudessa seistä sitä koko kahta tuntia ja viittätoista minuuttia, koska ne oopperan lipuntarkastajat kävivät just ennen esityksen alkua sanomassa meille, että koska viimeisellä rivillä on tyhjää, myös seisomapaikoilla olevat saa mennä istumaan. Neljällä eurolla saa nippanappa kakkupalan konditoriasta, tai sitten sillä voi myös mennä katsomaan balettia. En tajua. Ihan yhtä vähän mie tajuan, että myö ollaan tänään illalla menossa kattomaan Maija Poppasta Ronacher-teatteriin, ja liput maksaa viisi euroa. Aivan käsittämätöntä.

Eilen maanantaina oli sitten aavistuksen stressaava koulupäivä, koska miulla oli esitelmä, pistari ja välikoe samana päivänä. Ja tämä välikoe oli siitä vaikeasta kurssista, jolla on pelottava opettaja. Onneksi saatiin käyttää tietokoneita ja nettiä, muuten olisi tullut itku. Ei sillä etteikö se koe olisi siitä huolimatta ollut vaikea, mutta nyt miulla oli sentään edes pieni mahdollisuus päästä läpi. Ikinä ennen miun ei ole tarvinnut opettajia pelätä, mutta nyt on kyllä tunnustettava, että tuon ko. kurssin pitäjä pelottaa minnuu ihan oikeasti. Sen huomasi kyllä, kun halusin tarkistaa että olenhan varmasti lähettänyt koevastauksen oikeaan osoitteeseen, mutta aloin välittömästi änkyttää normaalia paljon pahemmin ja unohdin kaikki saksan sanat ja kielioppisäännöt. Nyt se opettaja ihan varmasti luulee että mie en ollenkaan osaa puhua, vielä vähemmän saksaa. Mutta ei voi mitään, Siperia opettaa…

Illalla rentouduin ja toivuin välikokeesta yhden tandemkaverin kanssa, mentiin yhteen korealaiseen kuppilaan juomaan hyvää mangoteetä. Tämä tandemkaveri on myös 22-vuotias, opiskelee kiinaa ja koreaa ja harrastuksena suomea. Tällä kertaa höpöteltiin vaan rennosti saksaksi, koska tämä kaveri ei ole vielä kamalan pitkällä opinnoissaan, mutta seuraavalla kerralla puhutaan sitten enemmän suomea. Jälleen kerran tultiin hyvin juttuun. Nyt voi varmaan jo sanoa, että koko tandemjuttu oli hyvä idea, olen jo tutustunut tosi mukaviin itävaltalaisiin, ja näin ollen pääsen juttelemaan myös äidinkielisten puhujien kanssa, enkä pelkästään vaihtareiden. Ja nyt kun tulin ajatelleeksi, niin siinä mielessä miulla kävi tuuri tuon kämppiksenkin kanssa - äidinkielinen saksanpuhujahan sekin on.

Tulin tässä yhtenä päivänä ajatelleeksi, että miun sosiaalinen elämä täällä nyt on mitä on, eli suhteellisen vilkasta ja kiireistä, kuten nyt tästäkin postauksesta taas näkyy (lue: kutakuinkin joka päivä jotakin menoa jonkun kanssa). Saattaa hyvinkin olla että tähän jos tottuu, voipi ensi syksynä Tampereella voi olla vähän yksinäistä. Ainakin jos palaan vaan samaan tyyliin mikä miulla oli kahtena ekana vuonna, enkä hanki uusia harrastuksia tai jotain. Mutta se on sitten sen ajan murhe, eikä välttämättä olisi edes hirvittävän huono asia jos miun luonne täällä muuttuu sosiaalisempaan suuntaan. Nyt ainakin näyttää kehitys johtavan juurikin siihen.