Tässä muutamien viime päivien aikana on muutamaankin kertaan
tullut sellaisia jänniä oivalluksen hetkiä. Ihan normaaleissa tilanteissa mie
vaan tulin ihan yhtäkkiä tietoiseksi, että hei, miehän olen Wienissä, ja asun Itävallassa, tai jotain vastaavaa.
Yhtenä päivänä olin metrossa menossa jonnekin, luultavasti
kouluun, ja hoksasin olevani metrossa. (Nokkelasti
päätelty.) Tajusin, että matkustin ihan rennosti ja luontevasti metrolla niin, että
miun ei tarvinnut miettiä yhtään mitään. Mie tiesin mitä rappuja miun pitää
mennä, että pääsen oikeaan suuntaan menevään junaan, ja missä miun pitää jäädä
pois ilman että tarvitsi lukea opasteita koko ajan. Mie, joka olen kasvanut 500
kilometrin päässä kotimaani ainokaisesta metrosta, joka olin ennen tätä syksyä
matkustanut metrolla alle kymmenen kertaa, ja joka oli alkuun lievästi
hämmentynyt jo Tampereen bussilinjoista. Ja nykyisin mie matkustan metrolla
päivittäin ilman mitään ongelmia. Tasan sama pätee muuten myös ratikoihin.
Tänään bussissa mie tajusin, että olen nyt ulkomailla. (Taas kerran nokkelasti
päätelty.) Huomasin, että kaikki bussit ja ratikat ja metrot kulkevat
määränpäihin, joilla on nimiä tyylin Salmannsdorf,
Döblinger Friedhof, Siebenhirten ja Schottentor,
ja joka puolella on mainoksia saksaksi ja ihmiset puhuvat saksaa. Pointtihan
tässä on se, että koska mie koin tästä asiasta oivalluksen, se tarkoittaa että
mie en enää normaalitilanteessa ihmettele niitä. Mie olen jo tottunut niihin, eli
niistä on tullut miulle normaalia, oletusarvo. Sen takia mie pystyin
oivaltamaan, että miullahan oli joskus ei-niin-kauan-sitten joku ihan toinen
oletusarvojärjestelmä, ja sen mukaan bussit kulkee Hervantaan, Lentävänniemeen
ja Noljakkaan, ja mainokset on kirjoitettu suomeksi. Alan termein voitaisiin
siis sanoa, että Enkulturation eli
uuden kulttuurin oppiminen on jo käynnissä. (Huomaatteko, mie olen oppinut
luennolla uusia hienoja sanoja…!)
Samalla tavalla eilen olin sopinut tapaavani kavereita, ja
odottelin yliopiston päärakennuksen edessä. Ihan yks kaks mie vaan hoksasin,
että reilusti vajaa vuosi sitten mie seisoin tämän saman rakennuksen edessä
huuli pyöreänä ja ihmettelin miten voikin olla noin hieno yliopisto ja
ajattelin että olisipa hienoa tulla tänne opiskelemaan. Ja nyt mie sitten olen
täällä. Eli voisi sanoa että elän nyt tavallaan omaa unelmaani. Kyllä sen
oikeastaan huomaakin, miten paljon mie haluan olla täällä: yhtään ainutta
kertaa ei ole aamulla tuntunut ettei huvittaisi mennä kouluun. Mie olen
jatkuvasti vähintään semihyvällä tuulella, ei ole vielä ollut yhtään kunnon
känkkäränkkäpäivää, ehkä korkeintaan känkkäränkkävartteja tai -puolituntisia ja
niitäkin todella harvoin.
Summa summarum, edelleen
on aivan älyttömän kivaa, ja mie olen erittäin onnellinen että päätin lähteä
tänne. Syyskuun lopussa tuntui ekaa kertaa kotoisalta, ja nyt voisi melkeinpä
sanoa että olen jossain kohtaa ihan huomaamatta kotiutunut. Ainakin jos
kriteerinä pidetään sitä, että arki sujuu normaalisti, ja arkeen liittyvistä alkuun
vierailta tuntuneista asioista on tullut itsestään selviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti