Oivalluksia

Tässä muutamien viime päivien aikana on muutamaankin kertaan tullut sellaisia jänniä oivalluksen hetkiä. Ihan normaaleissa tilanteissa mie vaan tulin ihan yhtäkkiä tietoiseksi, että hei, miehän olen Wienissä, ja asun Itävallassa, tai jotain vastaavaa.

Yhtenä päivänä olin metrossa menossa jonnekin, luultavasti kouluun, ja hoksasin olevani metrossa. (Nokkelasti päätelty.) Tajusin, että matkustin ihan rennosti ja luontevasti metrolla niin, että miun ei tarvinnut miettiä yhtään mitään. Mie tiesin mitä rappuja miun pitää mennä, että pääsen oikeaan suuntaan menevään junaan, ja missä miun pitää jäädä pois ilman että tarvitsi lukea opasteita koko ajan. Mie, joka olen kasvanut 500 kilometrin päässä kotimaani ainokaisesta metrosta, joka olin ennen tätä syksyä matkustanut metrolla alle kymmenen kertaa, ja joka oli alkuun lievästi hämmentynyt jo Tampereen bussilinjoista. Ja nykyisin mie matkustan metrolla päivittäin ilman mitään ongelmia. Tasan sama pätee muuten myös ratikoihin.   

Tänään bussissa mie tajusin, että olen nyt ulkomailla. (Taas kerran nokkelasti päätelty.) Huomasin, että kaikki bussit ja ratikat ja metrot kulkevat määränpäihin, joilla on nimiä tyylin Salmannsdorf, Döblinger Friedhof, Siebenhirten ja Schottentor, ja joka puolella on mainoksia saksaksi ja ihmiset puhuvat saksaa. Pointtihan tässä on se, että koska mie koin tästä asiasta oivalluksen, se tarkoittaa että mie en enää normaalitilanteessa ihmettele niitä. Mie olen jo tottunut niihin, eli niistä on tullut miulle normaalia, oletusarvo. Sen takia mie pystyin oivaltamaan, että miullahan oli joskus ei-niin-kauan-sitten joku ihan toinen oletusarvojärjestelmä, ja sen mukaan bussit kulkee Hervantaan, Lentävänniemeen ja Noljakkaan, ja mainokset on kirjoitettu suomeksi. Alan termein voitaisiin siis sanoa, että Enkulturation eli uuden kulttuurin oppiminen on jo käynnissä. (Huomaatteko, mie olen oppinut luennolla uusia hienoja sanoja…!)

Samalla tavalla eilen olin sopinut tapaavani kavereita, ja odottelin yliopiston päärakennuksen edessä. Ihan yks kaks mie vaan hoksasin, että reilusti vajaa vuosi sitten mie seisoin tämän saman rakennuksen edessä huuli pyöreänä ja ihmettelin miten voikin olla noin hieno yliopisto ja ajattelin että olisipa hienoa tulla tänne opiskelemaan. Ja nyt mie sitten olen täällä. Eli voisi sanoa että elän nyt tavallaan omaa unelmaani. Kyllä sen oikeastaan huomaakin, miten paljon mie haluan olla täällä: yhtään ainutta kertaa ei ole aamulla tuntunut ettei huvittaisi mennä kouluun. Mie olen jatkuvasti vähintään semihyvällä tuulella, ei ole vielä ollut yhtään kunnon känkkäränkkäpäivää, ehkä korkeintaan känkkäränkkävartteja tai -puolituntisia ja niitäkin todella harvoin.  

Summa summarum, edelleen on aivan älyttömän kivaa, ja mie olen erittäin onnellinen että päätin lähteä tänne. Syyskuun lopussa tuntui ekaa kertaa kotoisalta, ja nyt voisi melkeinpä sanoa että olen jossain kohtaa ihan huomaamatta kotiutunut. Ainakin jos kriteerinä pidetään sitä, että arki sujuu normaalisti, ja arkeen liittyvistä alkuun vierailta tuntuneista asioista on tullut itsestään selviä.