Koti-ikävän anatomia

Varoitus: tämä postaus saattaa sisältää keittiöpsykologista sisältöä.

Jännä juttu tuo ihmismieli. Tai no tarkennetaan vähän - jännä juttu tuo meikäläisen mieli. Välillä sitä vaan huomaa, ettei miun ns. logiikassa ole mitään logiikkaa, ja hämmästyttää ihan itseänikin, miten vaikeaksi sitä osaa elämänsä tehdä.

Kun mie viime viikolla sanoin että koti-ikävä hälveni, niin oikeasti se ei ehkä niinkään hälvennyt kuin tukehtunut sijaistoimintoihin. Koska viime viikko meni aika tehokkaasti joko a) opiskellessa tai muuten asioita järjestellessä b) nukkuessa tai c) joululahjaksi toivottua ja saatua Greyn anatomian 10. kautta katsellessa. Ei siinä paljon ehtinyt ikävöimään mitään, eikä se ikävä olisi mahtunutkaan kaikkien niiden muiden tunteiden joukkoon, jotka herää kun oikein vahvasti eläytyy lempparisarjaansa. (Niin kuin miulla on tapana.)

Mutta sitten eilisiltana iski paha ongelma: katsoin koko kauden loppuun. Sitten alkoi maaninen selvittäminen, onko miulla täällä minkäänlaisia laillisia mahdollisuuksia katsoa piakkoin alkavaa 11. kautta. Vastaus oli pääpiirteissään ”eipä juuri”, ja se oli eilisiltana paljon kovempi paikka kuin kehtaisin myöntää. Itku pääsi ja yöunet melkein meni.

Aamulla, kun ajatukset alkoi vähän selventyä, mie tajusin ettei siinä angstissa oikeastaan ollut edes kyse koko Greyn anatomiasta. Nyt mie olen vahvasti sitä mieltä, että mie hautasin sen koti-ikävän Greyn katsomiseen, se pääsi pulpahtamaan pintaan kun katsottavat jaksot loppuivat. Ja ehkä miulle ihan vähän myös tuli ikävä maahan, missä televisiokanavat näyttävät oman maansa asukkaille koko ohjelmiston livestreamina ja monet ulkomaisetkin ohjelmat myös on-demandina. (Mikä hemmetin takapajula tämä nyt on? Ylelläkin on Areena, mutta ORF ei voi näyttää koko ohjelmistoa edes livestreamina?)

Jännä sinällään, että kun mie aamulla tajusin, että miulla oikeasti on vielä koti-ikävä, miusta tuntui aamupäivän vähän kurjalta, mutta sitten se helpotti. Tällä kertaa oikeasti, koska miulla oli tänään kolme tuntia hyppyä, ja reilusti luppoaikaakin, jolloin ei takuulla ollut mitään sijaistoimintoja tarjolla. Pelkkää istumista, odottamista ja Candy Crush Sagan pelaamista, jotka eivät aikaisemmin aamulla todellakaan auttaneet tukahduttamaan yhtään mitään. Ehkä se johtui siitä, että se koti-ikävä sai aikansa velloa, ja sitä edesauttoi, että mie ylipäätään myönsin itselleni, että miulla on ikävä kotiin.

Mie jotenkin ajattelin, että ei tässä vaiheessa enää saisi olla koti-ikävä. Kaikki on tuttua ja menee tutulla kaavalla, en mie nyt enää saa ruveta ikävöimään. Mutta eihän siinä ole mitään järkeä. Tosiasiahan on se, että joskus on huonompia päiviä ja tulee koti-ikävä. Ei ole mitenkään mahdollista, että kun yhdeksän kuukautta on ulkomailla, jonkun tietyn aikarajan jälkeen ei enää mikään ota päähän eikä mitään tule ikävä. Ikävä voi tulla vaikka olisi asunut yhdessä paikassa ulkomailla kaksikymmentä vuotta. Mutta se menee ohi, jos antaa sen ikävän ensin tulla, eikä tukahduta sitä sen takia ettei muka saisi olla ikävä, ja jätä sitä kasvamaan torahampaiseksi möröksi jonnekin ajatusten syvimpään nurkkaan. Mie teen vaan elämäni satamiljoonakertaisesti hankalammaksi, jos rupean miettimään, mitä mie saan tai en saa tuntea.

Tästä kokemuksesta viisaampana voidaan siis tehdä seuraavat johtopäätökset:

1) Koti-ikävä saa tulla jos on tullakseen, mutta se ei saa jäädä liian pitkäksi aikaa. Eikä se yleensä jääkään.

2) Tunteita ei kannata tukahduttaa, koska ne tulevat ennemmin tai myöhemmin kahta kamalampina pintaan.

Että näin. Ehkä mie vielä joskus opin.