Sehän ei ole mikään salaisuus, että kouluaikoina, varsinkin
lukiossa mie olin aika hikari ja kympin tyttö, ja yliopistossakin miun numerot
on pääsääntöisesti ollut sieltä asteikon yläpäästä. Ja mie olen aina ollut aika
ylpeä siitä, koska mitään muuta merkittävää mie en tässä elämässä ole vielä
ehtinyt saavuttaa.
No se aikakausi on nyt ohi. Eilen illalla tein
englanti-saksa -käännöskurssin loppukokeen, ja tänä aamuna olivat tulokset tiedossa.
Vitonen eli hylättyhän siitä kokeesta sitten oli napsahtanut. Ei kyllä ollut
sellainen olo kokeen jälkeen, että se ihan niin
huonosti olisi mennyt, mutta tuon kurssin opettaja nyt ei varsinaisesti ole
tunnettu siitä, että se kauheasti armoa antaisi, lähinnä siitä että sen
arvostelutyyli on Tiukka isolla teellä.
Hiukan oli kyllä kummallinen olo, ensin tuntui hetken siltä että
hitonkos järkeä tässä on opiskella jos ei mitään oikeasti osaa. Sitten aloin
ajatella että ainakin osasyy on kyllä opettajassa: oma vika jos ei osaa opettaa
niin että opiskelijat oikeasti oppii. Lopulta päätin että c’est la vie ja että show
must go on.
Ainoa asia, mikä miut pelasti tällä kertaa, on että mie sain
välikokeesta paremman numeron, toiseksi parhaan jopa, ja kurssin
kokonaisarvosana oli viimeinen hyväksytty, eli nelonen. Opintopisteet sain siis
rekisteriin, ei tarvitse mennä uusintaan (luojan kiitos), mutta kyllähän se
hikarin sieluun hieman silti sattuu. Toisaalta eipä miun tarvitse mahdollisesti
ikinä enää kääntää mitään englannista saksaan. Vaikka kyllä mie jotain sen välikokeen perusteella ehkä
osaankin.
Ehkä tämä kokemus nyt kasvattaa luonnetta. Suurella
todennäköisyydellä tämä yksi hylätty koe oli ensimmäinen monista hylkäyksistä,
joita tässä elämän varrella vielä vastaan tulee. Nyt mie olen harjoitellut
niiden vastaanottamista. Jos tämäntyyppisten pettymyksien ja riittämättömyyksien
sietämisen oppimisen edellytys oli tulla opiskelemaan ulkomaille, niin kannatti
lähteä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti