Täällä sitä taas ollaan, ja olo on kuin jyrän alle
jääneellä: oli vähän aikaisenpuoleinen herätys (suomeksi sanottuna kello oli
herättämässä klo 3:50), ei sillä että olisin kamalasti nukkunut sitä ennenkään.
On se kumma kun ei pysty nukkumaan ollenkaan, jos aamulla on edessä yli 300
kilometrin matka paikasta A paikkaan B.
Mutta vaikka mie lensinkin aamukuuden koneella Joensuusta
Helsinkiin ja siitä Itävallan aikaa kymmeneksi Wieniin, niin ei jotenkin
tuntunut ylimaallisen hyvältä idealta ruveta siinä puolilta päivin enää
nukkumaan. Huomenna pitäisi kuitenkin mennä taas kouluun, ja jos nukkuu päivän,
ei sitten nukuta yöllä. Ja katastrofin eli univajekierteen ainekset ovat
koossa. Siispä katsoin DVD:ltä kahdeksan jaksoa Greyn anatomiaa, kävin välissä
täyttämässä velvollisuuteni asuntolayhteisöä kohtaan tyhjentämällä
kierrätysastiat. Samalla reissulla ostin lähikojusta paistettuja nuudeleita -
koska ruokakaapinhan mie tyhjensin ennen lomaa, loogisesti, ja loppiainen se
täälläkin on, eikä järkevän etäisyyden päässä ole yhtään avointa ruokakauppaa.
Mutta ei se mitään, sainpahan ihan rauhassa olla öllötellä ja palautua
reissaamisesta.
Mie jotenkin ajattelin, että tänne takaisin tuleminen olisi
ihan läpihuutojuttu, ei tarvitsisi kyynelehtiä eikä mitään, mutta väärässä
olin. Joensuun lentokentälle asti pärjäsin ihan hyvin, ei mitään ongelmaa,
mutta sitten piti alkaa viedä laukkua hihnalle ja sanoa porukoille heippa.
Jotenkin mie olin ehkä vähän yrittänyt unohtaa tai ainakin tukahduttaa sen
tosiasian, että tällä kertaa mie oon täällä vähän pitemmän aikaa ennen kuin
tulen taas käymään Suomessa - nyt siihen menee se puoli vuotta. Ja varmaan kun se
alkoi pikkuhiljaa valjeta, niin vaikka mie en tietoisesti tuntenut olevani
mitenkään erityisen surullinen, ehkä jonkun verran haikea, miun kyynelkanavat
olivat eri mieltä.
Ei sillä että se puoli vuotta olisi mitenkään
ylitsepääsemätön, miusta se tuntuu ihan täysin mahdolliselta, varsinkin kun
tämä syksy meni niin järjettömän nopeasti. Eikä sitä koskaan tiedä, kovasti on yksi ja
toinen uhitellut tulevansa moikkaamaan, saa nähdä tuleeko pala Suomea piipahtamaan
täällä.
Etukäteen mie kuvittelin että tämä menee samaan tyyliin kuin
Tampereella: ensimäistä kertaa yksin jäädessä on koti-ikävä, se menee ohi
kuukaudessa tai parissa, seuraavalla kerralla on ihan vähän haikea olo
lähtiessä mutta puolessa välissä matkaa se muuttuu iloksi siitä että pääsee
taas kavereiden luo ja kouluun. Mutta miulla olikin välillä haikea olo pitkin
matkaa, ja ihan vähän vielä nytkin. Mie en todellakaan odottanut, että miusta olisi
näin outoa olla taas asuntolassa. Kaikki on tuttua, miusta on mukavaa olla
täällä ja mie odotan jo innolla mitä kaikkea tämä vuosi tuo tullessaan. Mutta
täällä on niin helkkarin hiljaista. Mie taisin olla maksimissaan kuusi tuntia
yksinäni viimeisen vajaan kolmen viikon aikana, ja niistäkin suurimman osan
autossa matkalla Kuopioon ja takaisin. Koko muun ajan joku oli samassa talossa,
jos ei muita niin kissa ja koira. Ja nyt on taas vähän vaikea olla hiljaisessa
asuntolahuoneessa, kun kämppiskin on vielä lomanvietossa kotonaan. Rehellisyyden
nimissä, niinhän se oli alussa Tampereellakin, varsinkin niihin aikoihin kun ei
ollut kämppistä ollenkaan tai se ei ollut ikinä kotona.
Nyt alkaa kuitenkin olla kohta aika ruveta iltatoimiin ja
nukkumaan, koska tänään on ollut pitkä
päivä. Huomenna ei ole enää hiljaista eikä tarvitse olla yksin, vaan tapahtuu
paluu arkeen. Kevyesti juuri keskiviikkona, eli sinä päivänä viikosta kun
miulla on neljä puolentoista tunnin luentoa peräjälkeen ilman kummoisia
taukoja. Ja jos vanhat merkit paikkansa pitävät, oudot fiilikset ja enimmät
haikeudet tasoittuvat kyllä aika tehokkaasti kun väsymystaso laskee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti