Back in business

Täällä sitä taas ollaan, ja olo on kuin jyrän alle jääneellä: oli vähän aikaisenpuoleinen herätys (suomeksi sanottuna kello oli herättämässä klo 3:50), ei sillä että olisin kamalasti nukkunut sitä ennenkään. On se kumma kun ei pysty nukkumaan ollenkaan, jos aamulla on edessä yli 300 kilometrin matka paikasta A paikkaan B.

Mutta vaikka mie lensinkin aamukuuden koneella Joensuusta Helsinkiin ja siitä Itävallan aikaa kymmeneksi Wieniin, niin ei jotenkin tuntunut ylimaallisen hyvältä idealta ruveta siinä puolilta päivin enää nukkumaan. Huomenna pitäisi kuitenkin mennä taas kouluun, ja jos nukkuu päivän, ei sitten nukuta yöllä. Ja katastrofin eli univajekierteen ainekset ovat koossa. Siispä katsoin DVD:ltä kahdeksan jaksoa Greyn anatomiaa, kävin välissä täyttämässä velvollisuuteni asuntolayhteisöä kohtaan tyhjentämällä kierrätysastiat. Samalla reissulla ostin lähikojusta paistettuja nuudeleita - koska ruokakaapinhan mie tyhjensin ennen lomaa, loogisesti, ja loppiainen se täälläkin on, eikä järkevän etäisyyden päässä ole yhtään avointa ruokakauppaa. Mutta ei se mitään, sainpahan ihan rauhassa olla öllötellä ja palautua reissaamisesta.

Mie jotenkin ajattelin, että tänne takaisin tuleminen olisi ihan läpihuutojuttu, ei tarvitsisi kyynelehtiä eikä mitään, mutta väärässä olin. Joensuun lentokentälle asti pärjäsin ihan hyvin, ei mitään ongelmaa, mutta sitten piti alkaa viedä laukkua hihnalle ja sanoa porukoille heippa. Jotenkin mie olin ehkä vähän yrittänyt unohtaa tai ainakin tukahduttaa sen tosiasian, että tällä kertaa mie oon täällä vähän pitemmän aikaa ennen kuin tulen taas käymään Suomessa - nyt siihen menee se puoli vuotta. Ja varmaan kun se alkoi pikkuhiljaa valjeta, niin vaikka mie en tietoisesti tuntenut olevani mitenkään erityisen surullinen, ehkä jonkun verran haikea, miun kyynelkanavat olivat eri mieltä.

Ei sillä että se puoli vuotta olisi mitenkään ylitsepääsemätön, miusta se tuntuu ihan täysin mahdolliselta, varsinkin kun tämä syksy meni niin järjettömän nopeasti.  Eikä sitä koskaan tiedä, kovasti on yksi ja toinen uhitellut tulevansa moikkaamaan, saa nähdä tuleeko pala Suomea piipahtamaan täällä.

Etukäteen mie kuvittelin että tämä menee samaan tyyliin kuin Tampereella: ensimäistä kertaa yksin jäädessä on koti-ikävä, se menee ohi kuukaudessa tai parissa, seuraavalla kerralla on ihan vähän haikea olo lähtiessä mutta puolessa välissä matkaa se muuttuu iloksi siitä että pääsee taas kavereiden luo ja kouluun. Mutta miulla olikin välillä haikea olo pitkin matkaa, ja ihan vähän vielä nytkin. Mie en todellakaan odottanut, että miusta olisi näin outoa olla taas asuntolassa. Kaikki on tuttua, miusta on mukavaa olla täällä ja mie odotan jo innolla mitä kaikkea tämä vuosi tuo tullessaan. Mutta täällä on niin helkkarin hiljaista. Mie taisin olla maksimissaan kuusi tuntia yksinäni viimeisen vajaan kolmen viikon aikana, ja niistäkin suurimman osan autossa matkalla Kuopioon ja takaisin. Koko muun ajan joku oli samassa talossa, jos ei muita niin kissa ja koira. Ja nyt on taas vähän vaikea olla hiljaisessa asuntolahuoneessa, kun kämppiskin on vielä lomanvietossa kotonaan. Rehellisyyden nimissä, niinhän se oli alussa Tampereellakin, varsinkin niihin aikoihin kun ei ollut kämppistä ollenkaan tai se ei ollut ikinä kotona.

Nyt alkaa kuitenkin olla kohta aika ruveta iltatoimiin ja nukkumaan, koska tänään on ollut pitkä päivä. Huomenna ei ole enää hiljaista eikä tarvitse olla yksin, vaan tapahtuu paluu arkeen. Kevyesti juuri keskiviikkona, eli sinä päivänä viikosta kun miulla on neljä puolentoista tunnin luentoa peräjälkeen ilman kummoisia taukoja. Ja jos vanhat merkit paikkansa pitävät, oudot fiilikset ja enimmät haikeudet tasoittuvat kyllä aika tehokkaasti kun väsymystaso laskee.