Surun tai menetyksen käsittelemisessä on kuulemma viisi
vaihetta: kieltäminen, viha, kaupankäynti, masennus ja hyväksyminen. Mie huomaan
olevani erittäin vahvasti kieltämisvaiheessa kotiinlähtökriisini
käsittelemisessä.
Mie olin suunnitellut, että vaihdon lähestyessä loppuaan,
mie alkaisin kirjoitella erilaisia kokoelmapostauksia, tyyliin Wienin must-see
nähtävyydet ja parhaat kuppilat, tai x asiaa joita olen täällä ollessa tehnyt
ensimmäistä kertaa. Mutta kun mie kiellän koko kotiinlähdön olemassaolon, miun
aivot ei edes kykene hahmottamaan, kuinka monta viikkkoa siihen on aikaa.
(Liian vähän. Sen verran mie tiedän.) Koko bloggaaminen on jäänyt, koska on ”ollut
parempaa tekemistä”, suomeksi sanottuna on ollut kiire elää elämää ja nauttia
täälläolosta vielä kun voi. Sama kohtalo on muuten ollut koulunkäynnillä.
Olen jo monta viikkoa puhunut, että pitäisi tehdä joku
lista, mihin kokoaisi kaiken, mitä täällä ollessa vielä haluaa tehdä, mutta
sekin on joutunut kieltämisen uhriksi. Toisekseen se lista käsittäisi aika
pitkälle kaiken mitä mie olen viimeisen vajaan yhdeksän kuukauden aikana
ehtinyt tekemään. Teletapit uudestaan, sanon minä. Matkamuisto-ostokset on
jäänyt, miun on pitänyt ostaa kaikenlaista keittokirjaa ja kangaskassia, mutta
kun. Kieltäydyn ymmärtämästä, että nyt olisi sen aika.
Mie tiedän että nyt kuulostaa siltä, että kotiinlähtö on
suunnilleen yhtä houkuttelevaa kuin neulojen silmään tunkeminen, mutta ei se
nyt niin mene. Totta kai miusta on kiva tulla kotiin perheen ja ystävien luo.
Mutta. Entäs se perhe ja ne ystävät, jotka jäävät tänne tai palaa omiin
kotimaihinsa? Tässä on kuitenkin vuoden verran ehditty kokea aika paljon, ja
hitsauduttu yhteen samanlaisten kokemusten myötä, selvitty ongelmista ja eletty
täysillä. Vaihtarina oleminen on kuitenkin aika intensiivinen kokemus, sen voi
varmasti kuka tahansa vahvistaa, joka tämän myllytyksen on käynyt läpi.
Yksi vaihtarikaveri oli jakanut somessa kuvan, jossa oli
hyvä teksti. Siinä oli ensin kysymys: "Onko kivaa tulla kotiin
Erasmus-vaihdosta?" Vastaus oli: "Ei. Tai siis on. Mutta ei." Voidaan siis
turvallisesti olettaa, että ko. aihepiiri on muidenkin kohdalla vahvasti
kaksipiippuinen juttu.
ps. Hyvänen aika sentään että täällä on kuuma! Kuka on ollut
niin viisas ja keksinyt, että lukukausi loppuu vasta heinäkuun alkuun? Tai ehkä
paremmin, kuka olettaa että joku muka jaksaa lukea johonkin tentteihin, kun
ulkona on varjossakin melkein 30 astetta lämmintä??
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti