Iholla

Mie olen tähän asti selvinnyt täällä Wienissä ilman mitään massiivista kulttuurishokkia. Itävalta on kuitenkin Keski-Eurooppaa, joka ei sinällään kaikkein olennaisimmissa asioissa niin valtavasti eroa Pohjoismaista. Mutta on niitä erojakin, ja tällaisessa kansainvälisessä vaihtariympäristössä ei varmaan ole mikään ihme, että se kulttuurishokkikin viimein jostain löytyi.

Yksi ensimmäisistä ongelmapaikoista kulttuurien välisessä kohtaamisessa on monesti ihmisen oma henkilökohtainen tila: Suomessa ja muualla Pohjolassa ihmisten oma reviiri on tunnetusti aika iso, tarkoittaen nyt sitä että esim. puhuttaessa ei tulla liian lähelle ja muutenkin pidetään vähän etäisyyttä. Tämä on yleisesti ottaen juuri se syy, minkä takia suomalaiset ovat useimpien stereotyyppien mukaan pidättyväisiä.  Itävallassa ja Keski-Euroopassa henkilökohtainen tila on myös melko laaja, mutta silti jonkin verran pienempi. Täällä ei ole ennenkuulumatonta, että tavattaessa annetaan poskipusut. Suomessa se ei todellakaan kuulu normiin. Eteläisemmässä Euroopassa se taas on ihan selviö, ja miun italialaiset ja ranskalaiset kaverit antavat aina poskipusut kun tavataan. Mie olin varsinkin alussa ihan kujalla, se taisteli erittäin pahasti miun omia tottumuksia vastaan. Mie olen kyllä jo kauan ollut täysin tietoinen, että tällainen tapa on olemassa, mutta se ei valitettavasti johda automaattisesti siihen, että se tuntuisi luontevalta.

Eilen juuri tämä henkilökohtainen tila -dilemma johti kyllä maailmanluokan kulttuurishokkiin. Sitä eivät aiheuttaneet itävaltalaiset, koska kuten sanottu, heidän reviirinsä koko ei eroa niin valtavasti miun omasta, että normaalissa kanssakäymisessä tulisi mitään isoja ongelmia. Tämän shokin aiheuttivat espanjalaiset: miut oli kutsuttu sellaisiin illanistujaisiin yhden tuttavan luokse, jonka kaikki muut osallistujat osoittautuivat espanjalaisiksi vaihtareiksi. Illan isäntä oli kyllä itävaltalainen, mutta hän opiskelee espanjaa ja on ollut siellä päin vaihdossa ja on aika tehokkaasti omaksunut sikäläisen kulttuurin.

Mie ymmärsin suurimman osan ajasta mistä oli kyse, pystyin seuraamaan espanjankielistä keskustelua (kaikki olivat kuulleet että mie ymmärrän espanjaa, joten juttelivat rauhassa omalla kielellään). Mutta koska miun osaaminen on tätä nykyä tosi passiivista ja ruosteessa, miun piti keskittyä tosi tarkkaan ja jäin siksi vähän kuuntelijan rooliin. Kovasti ne yrittivät saada miut osallistumaan keskusteluun enemmän, mutta valitettavasti se keskustelun seuraaminen vaati täydellistä keskittymistä. Puheen tempo oli aika päätähuimaava ja ruoste hidasti ymmärtämistä, enkä mitenkään ehtinyt muodostaa mitään omia mielipiteitä, saatikka pukea niitä sanoiksi millään kielellä, en edes suomeksi, saksaksi tai englanniksi, ennen kuin puheenaihe oli jo vaihtunut ihan muuksi. 

Toisaalta mie olen muutenkin luonteeltani enemmän kuuntelija kuin puhuja, mutta eilen mie pysyin siinä roolissa enemmän kuin mielelläni, ihan jo kulttuurisista syistä. Henkilökohtaisen tilan konseptiin nimittäin kuuluu erittäin vahvasti myös se, minkä verran itsestään kertoo. Suomalaisten oma tila on suuri, ja sinne mahtuu paljon tavaraa, jota ei ihan kenelle tahansa näytetä - suomalaiset puhuvat huomattavasti pienemmän reviirin kulttuureja vähemmän henkilökohtaisista aiheista. Espanjalaisille taas ei ollut minkään valtakunnan ongelma puhua todella henkilökohtaisista asioista, vaikka eivät minnuu olleet paria tuntia kauemmin tunteneet. Keskustelun aiheet olivat yhdessä vaiheessa todella henkilökohtaisia, alkaen siitä minkä näköiset miehet/naiset kutakin miellyttivät, päätyen lopulta siihen harrastaako kukin mieluiten seksiä pimeässä vai valo päällä.

Siinä kohtaa miun henkilökohtaisen tilan raja ylitettiin kyllä niin railakkaasti että vaan ikkunat helisi. Mie juttelen tuollaisista asioista hädin tuskin omien parhaiden kavereideni kanssa, ja se, että miun olisi pitänyt ihan tuntemattomien kanssa avautua niistä, vei miut kyllä totaaliseen kulttuurishokkiin. Silloin kun se shokki iskee, ei mikään tuntemus transkulttuurisesta kommunikaatiosta ja kulttuuritieteistä auta, vaan silloin ollaan niin kaukana omista normeista ja mukavuusalueelta, että se tuntuu pakostakin hyvin kiusalliselta. Ja kun mie olen kiusaantunut, sen näkee kyllä miun paloautonpunaisesta naamasta. Mie myös sanallisesti ilmaisin, että ei meillä päin yleensä puhuta tällaisista asioista uusien tuttavuuksien kanssa, joten seurue ymmärsi että miusta ei luultavasti mitään mielipiteitä saa irti, ja antoi miun pysyä kuuntelijan roolissa.

Tästä voimme oppia sen, että vaikka kuinka on jo vuosia opiskellut sitä, että kulttuurien välillä on eroja, jotka voivat johtaa kulttuurishokkiin, se oma kulttuurinen viitekehys, johon muiden käyttäytymistä peilaa ja jonka mukaan tilanteita arvioi, on todella tiukassa. Vaikka kuinka on tietoinen tällaisen ilmiön mahdollisuudesta, se ei ehkäise shokkia millään tavalla. Kuitenkin jos mie en olisi osannut arvioida kulttuuri- ja ehkä jossain määrin myös luonne-erojen vaikutusta, mie olisin saattanut haluta lähteä äkkiä pois, koska olisin tehnyt (hätiköidyn) johtopäätöksen, että ne espanjalaiset olivat tunkeilevia, omituisia ja epämiellyttäviä, mikä ei todellakaan olisi pitänyt paikkaansa. Ne olivat kaikki tosi mukavia ihmisiä, niillä oli vain erilaiset tottumukset kuin miulla, ja mie sain viettää mukavaa iltaa pitkän aikaa kulttuurishokista huolimatta.