Paluushokki

Nyt kun mie olen ollut aika tarkkaan kaksi kuukautta Suomessa, viikon Tampereella, arki alkaa pikkuhiljaa kesän ja kesätöiden jälkeen normalisoitua. Paino sanalla pikkuhiljaa. Tässä on ollut pari muuttujaa, ja nyt mie sain yliopiston paluuorientaatiossa sanoja niille tunteille ja muille ilmiöille joita miun pääkopassa on myllertänyt. Koska tämä on aika olennainen osa vaihtarikokemusta, pitäähän siitäkin pikkusen blogata. Sitä paitsi tästä ei ehkä puhuta tai varoitella tarpeeksi.

Vaihtoon lähtiessä sitä osaa odottaa, että ulkomaille muuttaessa voi tulla kulttuurishokki – se on ihan itsestään selvää. Vaikka miulle itelleni ei mitään valtavaa kulttuurishokkia tullutkaan, osittain varmasti sen takia, että en ollut ihan ummikko keskieurooppalaisten kulttuurien suhteen, vaan tiesin vähän mitä odottaa. Harvemmin sitä kuitenkaan odottaa, että kotiinpaluussa voisi olla samankaltaisia ongelmia.

Mie olin kuullut siitä ennenkin, jopa päntännyt siihen liittyvää tietoa yhteen tenttiin Wienissä. Rakkaalla lapsella on monta nimeä: re-entry shock, paluushokki, käänteinen kulttuurishokki. Tietyissä piireissä myös post-Erasmus depression, Erasmuksen jälkeinen masennus. Myö heitettiin siitä läppää huhtikuusta asti, mie valmistauduin siihen sopimalla töiden alun mahdollisimman lähelle kotiinpaluuta. Jotenkin mie en siitä huolimatta osannut varautua siihen, miten intensiivistä se voi olla.

Ensimmäisen kuukauden Wienistä kotiintulon jälkeen mie elin ikään kuin kuplassa. Mie söin, nukuin, kävin töissä. Koko ajan teki vaan mieli puhua Wienistä ja kertoa jatkuvasti kaikesta mitä siellä tapahtui ja mikä siellä oli erilaista. Ja miulla oli siihen riittävästi mahdollisuuksiakin: melkein joka viikko joku työkaveri tuli lomalta takaisin töihin tai osui ensimmäistä kertaa samaan vuoroon ja halusi kuulla miten meni ja millaista oli. Puhumattakaan kaikista muista ihmisistä joita joskus hyvin satunnaisesti sattui vapaalla näkemään. Toisaalta taas itse työteon aikana ajatukset pysyivät aika tehokkaasti itse asiassa, eikä ehtinyt miettimään koko asiaa. Oli sitä paitsi oikeasti aika kiva olla välillä kotona perheen luona.

Sitten kuukauden jälkeen alkoi alamäki. Silloin oli muutenkin vähän hankalaa, oli uniongelmia ja väsymystä. Mie olin ollut Wienissä onnellisempi kuin koskaan, ja mie aloin pelätä, että mie en ehkä enää olekaan yhtä onnellinen Tampereella. Mie muutuin Itävallassa aika tavalla, mie opin paljon ja koin vielä enemmän. Entä jos mie en enää sovikaan siihen elämään, jota mie aiemmin olin elänyt? Entä jos muuttunut mie ei enää olekaan tyytyväinen siihen lokeroon, jonka mie oon tänne itelleni muovannut? Entä jos mie en enää saa muokattua sitä lokeroa sellaiseksi, missä mie voisin olla samalla tavalla onnellinen kuin Wienissä?

Siihen pelkoon liittyi kuitenkin yksi perustavanlaatuisesti väärä oletus: että miun elämä Tampereella olisi edelleen sama. Elämä on mennyt täälläkin vuoden eteenpäin, eikä ole jäänyt odottamaan. Mie pidin tosi tiiviisti yhteyttä vanhempiin ja siskoihin koko vuoden, ja kävin siskon lakkiaisissakin kesäkuussa, joten kotona sitä ei samalla tavalla huomannut. Tampereella tilanne oli eri. Kaverit ovat muuttuneet, muuttaneet ja tehneet kandejaan valmiiksi. Miun kämppis on vaihtunut, ja miun kotitalon eteen on noussut uusi kerrostalo. TKL:n bussien numerot ja reitit ovat muuttuneet. Yliopistolle on tullut uusia opettajia. Lista jatkuu. Jokainen uutuus sotkee miun konseptia ja tuntuu omituiselta. Mie odotin, että kaikki on samalla tavalla kuin vuosi sitten, vaikka mie samanaikaisesti pelkäsin juuri sitä. Vähemmästäkin menee sekaisin.

Kun meille kerrottiin siellä paluuorientaatiossa käänteisestä kulttuurishokista, mie ajattelin koko ajan: ”Juuri tuolta miusta tuntuu! Mistä se tietää?!” ja ”Luojan kiitos mie en ole ainoa.” Sieltä saatiin myös hyviä työkaluja paluushokin selättämiseen. Vinkkinä kaikille vaihtoa suunnitteleville, jos teille järjestetään tuollainen paluuorientaatio, menkää. Koska sen jälkeen kun mie tajusin, että hitto soikoon, miulla on sittenkin post-Erasmus-syndrooma, se on helpottanut aika tavalla. Mie muutun, koti muuttuu, kaverit muuttuvat, ja se kuuluu asiaan. Sitä, mitä mie olen Wienissä oppinut, voi soveltaa myös täällä, vaikka se ei tapahdukaan yhdessä yössä. Miun pitää vaan taas löytää paikkani. Ja koska mie tein sen jo kerran, vasta vuosi sitten, ja vielä vieraassa maassa, mie olen periaatteessa ammattilainen siinä hommassa.

Lopuksi pitää vähän mennä itseensä ja tunnustaa virheensä. Miun olisi pitänyt pitää kavereihin aktiivisemmin ja vastavuoroisemmin yhteyttä. Mie kerroin blogissa vain omia kuulumisiani, mutta en kysellyt monilta kavereilta juurikaan, että mitä teille kuuluu. Jos olisin pysynyt vähän paremmin kartalla siitä, mitä kaikkea täällä tapahtui sinä aikana kun mie olin poissa, muutokset olisivat ehkä tuntuneet vähän jo valmiiksi tutuilta. Siksipä mie aion nyt yrittää parantaa tapani, ja aktiivisesti kysellä mitä teille kuuluu ja pyytää teitä kahville tai syömään tai jumppaan ja niin edelleen ja niin edelleen. Koittakaa kestää! :)