Annin vaihtariblogi

Annin vaihtariblogi

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Suomalaiset joulumarkkinat

Tänään on 1. adventtisunnuntai, ja sopivasti juuri tänään järjestettiin suomalaiset joulumyyjäiset lähellä Wieniä, Klosterneuburgissa. Näihin pirskeisiin sain kutsun yliopiston kv-toimiston kautta, se lähetettiin kaikille suomalaisille vaihtareille. Sain jopa houkuteltua pari kaveriani mukaan, kaksi puolalaista ystävää lähtivät uteliaisuudesta tutustumaan suomalaiseen kulttuuriin.

Eihän se reissu tietenkään mennyt ihan niin kuin Strömsössä, vaikka kuinka hyvin olin reitin sun muut suunnitellut. Meidän oli tarkoitus mennä ensin ratikalla yhteen paikkaan, ja vaihtaa siellä bussiin. Oltiin sovittu tapaaminen klo 11, mutta odoteltiin aika kauan muutamia muita, joiden piti tulla myös mukaan. Myöhemmin selvisi, että ne unohtivat ilmoittaa etteivät olekaan tulossa. Niinpä myö odottelun takia myöhästyttiin siitä ratikasta, jolla meidän alun perin piti mennä. Noustiin sitten seuraavaan samaa linjaa menevään ratikkaan, mutta se ei mennytkään sinne asti, minne meidän piti päästä, vaan jouduttiin hyppäämään pois paljon aiemmin kuin piti. Tässä vaiheessa oltiin jo myöhästytty siitä bussista, jota mie alun perin suunnittelin. Mutta jatkettiin sitten metrolla eteenpäin, ja päästiin onneksi sitten seuraavaan oikeaan suuntaan menevään bussiin.  Eli loppu hyvin kaikki hyvin, perille päästiin!

Klosterneuburgissa oli jo ihan erinäköistä kuin Wienissä. Kyseessä on sellainen pikkukaupunki, ehkä tosi karkeasti arvioituna suunnilleen jotain Kiteen kokoluokkaa. Mutta ulkonäöltään se ei kyllä todellakaan ollut mitään Kiteen tapaistakaan. Sää oli todella harmaa, mutta kaupunki itse oli aika viehättävä, sellainen vähän vanhan näköinen. Ja siellä oli myös joku hieno palatsi, varmaan sekin jotain Habsburgien peruja, pitäisi perehtyä vähän tarkemmin. Toisaalta voisi nimen perusteella ajatella, että siellä olisi jossain mahdollisesti ainakin jossain vaiheessa ollut myös luostari, mutta mitään faktatietoa miulla ei kyllä ole.





Itse myyjäiset olivat sellaisessa rakennuksessa, joka jossain määrin muistutti seurakuntataloa, ainakin miulle tuli välittömästi Tuupovaaran seurakuntatalo mieleen. Paljon isompi se kyllä oli. Mutta ainakin samalla tavalla siinä oli aula, iso sali ja sen salin vierustalla sitten pienempiä tiloja. Isossa salissa oli keskellä pöytiä rivissä, mihin sai istua nautiskelemaan kahvion herkkuja, ja salin reunoilla oli kaikenlaista suomalaista myytävänä.




Oli herkkupuoti, missä oli karkkia ja suklaata, siellä oli Fazerin karkkeja ja salmiakkia joka lähtöön. Pakko oli ostaa itsellenikin vähän salmiakkia. Olihan se vähän hintavaa, mutta toisaalta sellainen Halvan Salmiakkiruutu -laatikko maksoi kolme euroa, lentokentällä samanlainen maksoi ehkä 20 senttiä vähemmän.  Toisella pöydällä oli sitten ihan ruokatarpeita, eli montaa sorttia ruisleipää, juhlamokkaa, siirappia, dominokeksejä, siirappia, ruisjauhoja ja sitä rataa. Ruisleipäkin vähän houkutteli, varsinkin se jälkiuunileipä. Mutta en sitten raaskinut, kun meen kotiin 19 päivän päästä. Täällä on kyllä ruisleipää, mutta se on samanlaista kuin Fazerin Ruis-Real. Ehkä mie saan kotona ihan tavan ruisleipää. (Vinkkinä kotiväelle, kun nyt kuitenkin ostatte leipää kotiin, niin esim. Ruispalat tai ehkä Ilomantsin leipomon vai kenen se nyt olikaan Ruiseväs ois reilun parin viikon päästä aika kova sana! Ja se makaronilaatikko!)

Pitihän se maistella jotain myös paikan päällä. Mie ja kaverit syötiin kaikki karjalanpiirakat munavoilla, oli niin hyvää että tuli suorastaan vähän koti-ikävä. Ja joulun kunniaksi syötiin myös joulutortut. Ne eivät ollut ihan niin hyviä, olivat jo pikkusen kuivahtaneita, mutta kyllä nekin asiansa ajoi. Kavereille maistui myös, varsinkin piirakat saivat kehuja.


Pakko muuten sanoa, että tunnelma oli ihan kohdallaan. Ne myyjäiset oli St. Pöltenin suomalaisen kouluyhdistyksen järjestämät, ja se kyllä välittyi, tunnelma oli ihanan kotoisa. Just sellainen kuin koulun joulujuhlissa tai myyjäisissä on aina miunkin kouluaikoina ollut.  

Tässä voisi tietysti ajatella, että mitäs hittoa mie suomalaisissa joulumyyjäisissä tein, itävaltalaisesta kulttuuristahan mie tulin tänne oppimaan. Mie oon silti sitä mieltä, että mie oon täällä yhteensä yhdeksän kuukautta - ei se kulttuurin oppiminen siihen kaadu, jos mie yhden parituntisen ajan nautin siitä että joka puolella on suomalaisia ja puhutaan suomea. Ja syön yhden karjalanpiirakan. Kuitenkin nyt alkaa olla joulunalusaika, ehkä silloin on ihan normaalia vähän kaivata omia perinteitä ja tuttuja ruokia. Ihan selvästi aika monella ulkosuomalaisella on sama tilanne, aika hyvin tuntui kauppa myyjäisissä käyvän.


Ensi viikolla sitten taas itävaltalaista kulttuuria, vielä on monet joulumarkkinat käymättä!

lauantai 29. marraskuuta 2014

Avaruusmatkalla

Täällä Wienissä olen tehnyt aika monta asiaa ensimmäistä kertaa elämässäni. Näin elämäni ensimmäisen baletin, söin ekaa kertaa kastanjoita ja monta muuta juttua. Tällä viikolla näin myös elämäni ensimmäisen IMAX-leffan.

Meillä on asuntolassa kulttuurivastaavat, jotka järjestävän suunnilleen kerran kuukaudessa asukkaille yhteisiä käyntejä konsertteihin, näyttelyihin ja muihin kulttuurijuttuihin, ja tässä kuussa vuorossa oli elokuvateatteri. Käytiin kattomassa Interstellar, aika uusi leffa, joka sattui olemaan juurikin tällainen megaisolta kankaalta näytettävä IMAX-elokuva. Joensuussa ei ole IMAX-teatteria, Tampereella en ole koskaan käynyt elokuvissa ja muutenkaan en ollut koskaan nähnyt tuolla tekniikalla esitettävää leffaa. Varsinkin kun tuo Interstellar on avaruuteen sijoittuva tieteiselokuva, jossa on paljon hienoja erikoistehosteita, pakko tunnustaa että olihan se aika vaikuttavan näköinen. Mutta koska myö istuttiin neljännessä rivissä, eli aika edessä, jotenkin leffan jälkeen tuli järkyttävä päänsärky ja vähän huono olo, ehkä se johtui siitä leffasta ja siitä että oltiin niin lähellä, ehkä siitä että olin vähän flunssainen, en tiedä.

Muutenkin leffa oli ihan hyvä, jotenkin se oli scifileffaksi aika tunteellinen, joten ehkä se senkin takia iski minnuunkin. Kulttuurivastaavat olivat päättäneet, että katsotaan sellainen elokuva joka esitetään alkuperäisellä ääniraidalla, eli englanniksi eikä saksaksi dubattuna. Yllätyin vähän, että ainakaan tuossa teatterissa ei sitten ollut myöskään saksankielisiä tekstityksiä. Aika hyvin pitää siis osata täällä englantia, jos haluaa katsoa jonkun elokuvan englanniksi puhuttuna.

Eilen olin sitten taas joulutorilla yhden ystävän kanssa, tällä kertaa Karlsplatzilla. Sitä oli meille molemmille suositeltu moneen kertaan, ja kyllä se ihan täytti odotukset. Oli nättiä ja mukavia käsintehtyjä tavaroita. Käveltiin myös Stephansplatzin joulutorin läpi, siellä ei ollut mitään erikoista, ihan tyypillinen joulutorimeininki. Kaikkein ihaninta oli kuitenkin ne Kärtner Strassen ja Grabenin jouluvalot, jotka oli nyt sytytetty. Ihan siellä keskustassa oli melkein joka kadulla jonkinlaiset valot, ja nättejä ne olivat.




Joulutorien jälkeen mentiin lämmittelemään Cafe Hawelkaan, joka on ilmeisesti hyvin perinteinen wieniläinen kahvila. Siellä todistin ihmettä, ja kuulin että naapuripöydässä keskusteltiin suomeksi. Sitä ei täällä ihan jatkuvasti kuule. Paitsi että tänään kuulin taas kaupungilla suomea, kun oli shoppailemassa Mariahilfer Strassella. Mutta näitä kahta tapausta lukuun ottamatta en ole kahteen kuukauteen kuullut sattumalta suomea kaupungilla. Eli aika harvinaisia tapauksia.


Ostin muuten itselleni joulukalenterin, tänä vuonna vähän erikoisemman. Nimittäinkin DM:ssä oli teejoulukalentereita, joissa on 24 teepussia ja 24 erilaista teelaatua. Aika vitsikäs. Röyhkeästi varastin tämän idean kaveriltani, kun totesin että jonkinlaisen joulukalenterin mie ehkä kuitenkin haluaisin, vaikka alun perin ajattelin pärjääväni ilmankin.


tiistai 25. marraskuuta 2014

(Aina ei mene) Ihan niin kuin Strömsössä

Vaikka tämä viikko on vasta hyvin alussa, olen jo ehtinyt todeta useampaan kertaan käytännössä, että joskus asiat ei mene niin kuin Strömsössä.

Eilen miulla oli välikoe englannissa klo 15:30, ja opettaja ystävällisesti ilmoitti että kokeessa saa käyttää apuna sanakirjoja - harmi vaan että se tämän tiedon sisältävä sähköposti tuli niinkin ajoissa kuin myöhään edellisenä iltana tai samana aamuna. Onneksi miulla on tapana herätessä lukaista sähköpostit, joten ehdin paniikissa kehittää suunnitelman sopivan sanakirjan löytämiseksi (koska eihän miulla tietenkään ole täällä Dudenia ja Oxford English Dictionarya mukana, nehän olisivat jo yksinään painaneet sen 20 kiloa minkä sain tullessa koneeseen ottaa matkatavaraa).

Varasin yliopiston kirjastosta OED:n, mutta totesin vähän myöhemmin että pirhana, senhän voi hakea vasta klo 14 jälkeen, jolloin miulla alkaisi luento. Mittavan sisäisen kamppailun jälkeen totesin, että parempi lintsata yhden luennon alusta, jolla ei edes ole läsnäolopakkoa, kuin riskeerata koko välikoe ja mennä ilman sanakirjaa. Noh, miulla oli hyppytunti jo klo 12:30 alkaen, ja menin päärakennuksen lähelle tulostamaan vähän papereita. Sitten vähän ennen yhtä päätin kokeilla onnenani kirjastossa, kun nyt olin siinä lähellä, ja katsoa olisiko se miun varaama sanakirja jo tullut. Eipä ollut, mutta selvisi että olin varannut kirjan sijaan CD-ROMin.

 Kirosin aika vuolaasti päässäni, ja matkustin bussilla todella kiireesti takaisin käännöstieteen laitokselle ja meidän omaan kirjastoon. Kysyin epätoivoisena kirjastotädiltä, onko niillä lainata sanakirjaa kokeeseen. Olihan niillä, mutta se ei voinut antaa sitä miulle kuin vasta 1,5 tuntia ennen koetta - eli varttia myöhemmin, klo 14. Niinpä mie odotin kiltisti viisitoista minuuttia ja sain sanakirjani. Ja ehdin vielä luennollekin.

Sietää kysyä, miksi ihmeessä mie en mennyt suoraan meidän omaan kirjastoon, vaan sähläsin pääkirjaston varausohjelman kanssa. En todellakaan tiedä.

Mutta eipä tämä aamu ollut kamalan paljon parempi. Olin sopinut tapaavani tandemkaverin klo 11. Heräsin aika ajoissa, ja läksin jo yhdeksän jälkeen hoitamaan asioita kaikessa rauhassa, että saisi kämppiskin nukkua rauhassa vähän pitempään.  Ajatuksena oli käydä noutamassa se surullisenkuuluisa sanakirjaromppu, ja palauttaa se saman tien. Matkalla kirjastoon halusin nostaa rahaa, että voin maksaa iltapäivällä ruokaostokset käteisellä.  Mutta eipä onnistunut, koska miun tilillä ei ollut katetta: sunnuntai-iltana suomalaiselta tililtä siirretyt rahat eivät olleetkaan vielä tilillä, niin kuin olin edellisten siirtojen keston perusteella arvioinut.

 Eipä mitään, jatkoin matkaa kirjastoon, ja siellä sain kuulla että eipä ole romppua vieläkään tullut, mutta että saapumisesta tulee kyllä ilmoitus sähköpostiin. Siinä vaiheessa hieman jo närkästytti, ja kello oli vasta ehkä varttia vaille kymmenen. Ajattelin mennä vielä kotiin, tarkistaa sen tilin, koska kivempi on aina tarkistaa kuin todeta että kuukauden opintotuki on hävinnyt jonnekin, ja tappaa vähän aikaa ennen kuin näen tandemkaverin.

Kun olin kävelemässä jo kotikorttelin kohdalla, tarkistin muuten vaan sähköpostin - ja näin sen pirhanan kirjaston saapumisilmoituksen. Olin lähtenyt kirjaston lainaustiskiltä noin kymmenen minuuttia aikaisemmin. Kävin kuitenkin vielä nopeasti tarkistamassa kotona koneelta sen tilisiirron tilanteen. Ja tadaa, siellähän se koko 480 euroa napotti nätisti tilillä - vaikka koko tili oli 40 minuuttia aiemmin ollut typötyhjä.

Näinpä minä noin viisi yli kymmenen, noin 45 minuuttia sen jälkeen kun läksin aamulla kotoa, aloitin koko kierroksen alusta, ja vein sen onnistuneesti päätökseen: nostin rahaa, noudin rompun ja palautin sen saman tien, ja ehdin todella hyvissä ajoin tandemkaverin kanssa sovitulle tapaamispaikalle. Kaikista turhauttavinta tässä koko tarinassa on se, että jos mie vaan olisin lähtenyt kotoa vasta kymmenen jälkeen niin kuin normaalit ihmiset olisi tehnyt, enkä olisi varannut asioihin tuplamäärää aikaa, kaikki olisi onnistunut ensimmäisellä kerralla. Mutta niin kuin sanottu, aina ei mene niin kuin Strömsössä.

Vaikka aina ei mene niin kuin Strömsössä, niin onneksi sentään joskus menee. Nimittäin mie olin eilen aika ylpeä strömsömäisestä kierrätysideastani: sain ihan yhtäkkiä oivalluksen, ja askartelin itselleni vanhasta kuplamehupullosta hammasharjamukin. Nyt ei tarvitse ostaa sellaista, vaikka sekin kävi jo mielessä. Ja mikä parasta, tuon kierrätysmukin voi surutta heittää pois kun lähden takaisin Suomeen.



Samanlainen vaihtariteemainen Niksi-Pirkka -tyylinen neronleimaus tuli jo aiemmin, kun virittelin kirjahyllyn päälle säilytysjärjestelmän paperikasseista ja kenkälaatikosta. Siellä on nyt sukkahousut, langat ja muovipussit nätisti järjestyksessä. Jos oisin oikein innokas niin saattaisin koristella ne kassit, mutta nyt ei ole vielä ollut pakottavaa tarvetta. Kyllä oltaisiin Strömsössä ylpeitä jos tiedettäisiin. 


Tämän postauksen opetus: vaihtarina ollessa (ja elämässä yleensäkään) ei kaikki aina mene niin kuin Strömsössä, mutta kierrätysniksit ja neuvokkuus voivat helpottaa elämää kummasti.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Valotaidetta

Yllätys yllätys, eilen kävin taas joulumarkkinoilla parin kaverin kanssa. Tällä kertaa Belvederessä, Altwiener Christkindlmarktilla ja yhdellä pienellä mutta viehättävällä joulutorilla lähellä Spanische Hofreiterschulea. Belvederessä oli kyllä aika upeat valaistukset, ei voi muuta sanoa. Koska kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, ja huonollakin kuvalla voi säästää pari lausetta, tässä pari otosta.



Vähän harmitti, että kun käveltiin Kärntner Straßella, sinne oli jo ripustettu komean näköiset jouluvalot, mutta ne eivät olleet vielä päällä. Sinne pitää vielä mennä ennen joulua palloilemaan että näkee miltä ne näyttävät koko komeudessaan. Onneksi lähikaduilla kuitenkin oli jo aika hienojakin valoja.


Ensi viikolla vielä muutamat välikokeet, ja sitten alkaakin olla joulukuu. Pakko sanoa että loppujen lopuksi aika nopsaan tämä aika täällä menee, tammikuun lopussa lähtevät jo ensimmäiset vaihtarikaverit kotiin, ne jotka ovat täällä vaan yhden lukukauden.


ps. Kun suomalaisissa lehdissä on aina juttuja siitä kun jonotetaan milloin minkäkin kaupan avajaisiin tai jonkun tarjouksen perässä - osataan sitä täälläkin. Mariahilfer Straßelle avattiin Dunkin’ Donuts, ja siellä oli eilen ihan hillitön jono, vaikka se oli kuitenkin jo kolmatta päivää auki. Mahtoi olla hyviä donitseja.


torstai 20. marraskuuta 2014

Kolmet joulumarkkinat yhdellä kertaa

Eilen otettiin taas yhden ystävän kanssa kaikki ilo irti joulunalusajan Wienistä, ja tehtiin mallisuoritus joulumarkkinoiden ihailemisesta: käytiin läpi kolmet joulumarkkinat yhden illan aikana, eikä aikaa mennyt kuin pari hassua tuntia.

Aloitettiin kierros jo oikeastaan matkalla, koska ensimmäiset joulumarkkinat illan aikana oli Museums Quartierissa, vaikka ne nyt eivät olleetkaan ihan perinteisimmät, eikä siellä ollut montaakaan kojua. Ja niistäkin kaikki olivat enemmän tai vähemmän punssiin ja glögiin erikoistuneita. Mutta en voi kieltää etteikö siellä olisi ollut hienon näköistä.  



Aika nopeasti jatkettiin matkaa toisille joulumarkkinoille Spittelbergiin, sellaiselle tosi kauniille alueelle, joka muodostuu lähinnä kapeista kujista ja kauniista rakennuksista. Sinne kujille oli nyt pystytetty niitä perinteisiä puukojuja ympäriinsä, ne oli ripoteltu vähän sinne ja tänne, mutta mie luulen että myö löydettiin aikalailla kaikki. Siellä oli kyllä hyvä tunnelma, ja arki-iltana siellä mahtui jopa olemaan - viikonloppuisin se on aivan varmasti ihan liian täynnä. Spittelbergissä oli yllättävän paljon etnisiä tuotteita, oli afrikkalaista taidetta ja joitakin kojuja joissa myytiin suitsukkeita. Ja erityisen hauska keksintö yhdellä kojulla oli minijoulukalenteri, joka oli käytännössä sellainen foliojuttu millaisessa lääketabletteja myydään. Paitsi että tästä ei painettu ulos buranaa, vaan siinä oli 24 (tai 25, en ole nyt enää ihan varma, mutta täällä vissiin on tapana että joulukalenterit jatkuu joulupäivään asti) yksitellen syötäväksi tarkoitettua suklaapastillia. Se oli hauska idea, mutta hillittömän kallis kokoonsa nähden.




Kun lähdettiin kävelemään takaisin päin, ajateltiin että kun kello ei vielä ollut kovin paljoa, mennään vielä kerta kiellon päälle ja käydään vielä kurkistamassa lähellä Maria-Theresien Platzin joulukylään. Yllätys yllätys, sielläkin oli superhienon näköistä.  Joulumarkkinoiden toimintaideaanhan kuuluu ainakin täälläpäin maailmaa, että punssia ja glögiä ei tarjoilla kertakäyttömukeista, vaan ihan kunnon posliinikupeista, joissa on sitten jouluisia kuvia ja ko. joulumarkkinoiden nimi. Näistä mukeista maksetaan sitten juoman oston yhteydessä parin euron pantti, ja sen mukin saa joko palauttaa ja saada pantin takaisin, tai ottaa mukaansa kotiin. Koska tulee kalliiksi ja on ihan turhaa ottaa kaikki mukit mukaan, useammilla joulumarkkinoilla käymiseen kuuluu tietysti mukien vertailu, jotta voi viedä parhaannäköisen kotiin. Maria-Theresien Platz vei nyt kyllä tämän kisan kuusi-nolla: siellä oli punainen pienen saappaan muotoinen muki! Niin hillittömän söpö että en kestä! Miun ystävä oli samaa mieltä, joten totta kai meidän piti juoda yhdet punssit että saatiin nuo ihanat mukit muistoksi.











Periaatteessa voisi sanoa, että käytiin myös neljänsillä joulumarkkinoilla, koska käveltiin kotiin Rathausplatzin joulumarkkinoiden läpi, mutta mie en oikeasti nyt laske sitä tähän, koska aion vielä käydä siellä uudestaan ihan rauhassa ja katsella kaikki kojut läpi. Tosin se täytyy tehdä viikolla, viikonloppuisin se on aivan täynnä enimmäkseen turisteja.  

ps. Saattaa ehkä huomata että miulla on tällä viikolla ollut aikaa kirjoitella vähän useammin - tämä siksi että meillähän on tällä viikolla periaatteessa koeviikko, jolloin suurin osa opetuksesta on peruttu tai toteutetaan netissä. Käytännössä miulla on siis vaan vapaata, koska ei ole ollut vielä ollut sellaisia kursseja jotka voisin jo nyt tenttiä. Mutta eipä paljon haittaa, ihan kiva kun on välillä vähän löysempää!

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Oivalluksia oikeudessa

Tänään mie oivalsin, että miehän olen ihan oikeasti kiinnostunut kääntämisestä ja tulkkaamisesta. Kyllähän mie jo tiesin, että ne minnuu kiinnostaa, en kai mie muuten olisi lähtenyt opiskelemaan koko alaa, mutta nyt mie todella huomasin, että mie olen myös innostunut ja sain ihan uutta motivaatiota. Tämän oivalluksen taustalla oli mielenkiintoisin ja tietyllä tasolla inspiroivin oppitunti, jolla olen vähään aikaan ollut. Tunnustettakoon, että kyseistä oppituntia ei pidetty luentosalissa eikä edes yliopiston kampuksella, mutta ei anneta sen nyt häiritä, opetustilanne se oli siitä huolimatta.

Oikeusterminologian luentokurssin puitteissa opettaja vei meidät tänä aamuna seuraamaan ihan oikeita oikeuden istuntoja, joissa käytettiin tulkkeja. Wienissä kun on suhteellisen paljon maahanmuuttajia, joten tulkeille on oikeudessa tämänaamuisen perusteella suhteellisen usein käyttöä. Näissä istunnoissa oli kyse liikenneonnettomuuksissa, ja niiden ajatuksena oli, että tuomari sai kuulla todistajia, eli käytännössä niitä ketkä olivat osallisena niissä onnettomuuksissa, ja läsnä oli myös liikenneonnettomuuksien ja niiden tutkinnan asiantuntija, jonka tehtävä on auttaa tuomaria ymmärtämään mitä on todennäköisesti tapahtunut ja mikä on mahdollista, ja joka rekonstruoi tilanteita paperiluonnoksen ja pienten automallien avulla.

Mie olin jo etukäteen koko reissusta aika innoissani, koska ei ihan joka päivä tule tuollaisessa tilanteessa oltua. Aamulla ajattelin, että kai se pitää oikeuteen mennessä yrittää pukeutua asiaankuuluvasti, ja että vaikka mie en nyt itse tulkkaakaan, mikään ei estä minnuu vähän leikkimästä aikuista. Siispä etsin itselleni kivat tulkkivaatteet noudattaen kaikkia sääntöjä, jotka meille on aikoinaan jollain kurssilla annettu. Jotenkin tuntui tosi aikuismaiselta kipsutella jakussa, korkeissa saappaissa ja muutenkin asiallisissa vaatteissa oikeustalolle, ihan eri fiilis kuin mennä samoissa vaatteissa yliopistolle. Ja erityisen jännää ja aikuismaista oli mennä läpi turvatarkastuksesta, se oli varma merkki että nyt ei olla koulussa enää.

Istuntosalin perällä oli penkkirivejä, joissa myö sitten istuttiin ja kuunneltiin. Tuomari istui tietysti edessä, se asiantuntija siinä vieressä oikealla ja sihteeri seuraavana tietokoneen takana. Tuomarin vasemmalla puolella oli tulkki, joka tietysti vaihtui aina tarvittavan kielen mukaan.  Osapuolet ja niiden asianajajat olivat sitten omissa pöydissään toisiaan vastapäätä siinä tuomarin ja meidän välissä. Tuomarilla oli sellainen musta kaapu, mie en tiennyt että sellaisia käytetään myös täällä. Ei mitään hajua onko Suomessakin sellaiset. Mutta peruukkia sillä ei sentään ollut! Aina kun todistaja kutsuttiin eteen, siltä kysyttiin nimi, syntymäaika, ammatti ja onko itsenäinen yrittäjä vai palkansaaja. Tuomari saneli tiivistetysti kaiken mitä sanottiin sanelukoneeseen, ja nauhoitteesta sitten kirjoitetaan pöytäkirja. Sitten tuomari tietysti luetteli ulkomuistista sellaisen standardifraasin, jossa sanottiin että todistajan pitää puhua totta, ei saa lisätä eikä jättää pois mitään, ja valehteleminen on rangaistava teko. Sitten todistaja meni tuomarin ja asiantuntijan luo, ja ne alkoivat rekonstruoida sitä onnettomuutta ja esittää kysymyksiä.

Kulloinenkin tulkki oli tietysti mukana koko ajan. Aika monet niistä todistajista osasi jonkin verran saksaa, eikä sen tulkin tarvinnut tulkata joka lausetta, mutta ainakin sen ”olet nyt todistaja, puhu totta” -osuuden se tuomari halusi joka kerta tulkattavan, että todistaja ihan sata varmasti ymmärsi.  Yhden tulkin ei tarvinnut sanoa paljoakaan mitään, koska se todistaja halusi jatkuvasti puhua saksaa. En kyllä ymmärrä miksi, eikö ihmiset sitten luota tulkkiin? Kuvittelisi, että olisi aika paljon helpompaa puhua omalla äidinkielellä, kun se tulkki kerran joka tapauksessa istuu siinä ja vaikka ei sen palveluja hyödyntäisikään, maksettavahan sille on silti. Eihän se ainakaan täällä omasta pussista mene, jos on oikeusturvavakuutus, mutta silti.

Todistettiin myös yhtä poikkeustilannetta: tuomari sai puhelun istuntosaliin, jossa sanottiin että englannin ja bosnian kielen tulkki ei toisaalla venyneen istunnon takia ehdi ajoissa paikalle. Mutta eipä hätää - onneksi istuntosali oli täynnä tulkkauksen maisteriopiskelijoita. Kaksi kurssikollegaa pääsi siis myös oikeasti tositoimiin, toinen tulkkaamaan englannista saksaan ja toinen bosniasta saksaan. Molemmat joutuivat myös vannomaan jonkinlaisen tulkkivalan, jonka tuomari luki suoraan kirjasta. Sen pääsisältö oli, että molemmat lupasivat tulkata parhaan kykynsä mukaan ja mahdollisimman oikein. Itse olisin ollut ihan paniikissa tuossa vaiheessa, mutta enhän mie olekaan vielä edes maisteriopiskelija. Kollegat sen sijaan hoitivat homman kotiin ja pelastivat päivän. Ja saivat vielä tulkin palkkionkin. Ei huono!

 Myö istuttiin siellä yhteensä kolme tuntia, mutta miusta se aika meni todella nopeasti. Miusta oli todella mielenkiintoista seurata sitä istuntoa ja tulkin toimintaa, ja samalla kirjasin ylös uusia sanoja ja fraaseja ja kaikkea muuta mitä opin. Miusta oli vaan niin hienoa nähdä, mitä siellä istunnossa tapahtuu ja mikä tulkin rooli on. Ja mie ihailen sitä, miten kaikki tulkit, myös ne kurssikaverit, olivat niin tyyniä, asiallisia ja ammattimaisia. Sen miekin haluaisin oppia, varsinaisen tulkkaamisen lisäksi tietysti. Mie sain nyt niin paljon uutta motivaatiota pyrkiä kohti tulkkausta ammattina, vaikka miun kielipareissa ei hirveästi oikeustulkkaukselle olekaan tarvetta. Mie toivon nyt kuitenkin vielä enemmän kuin ennen, että pääsisin joskus vaikka harjoiteluun EU:hun. Jollain tapaa tuo oikeus oli nimittäin aika saman oloinen paikka kuin millaiseksi mie kuvittelen vaikka EU-parlamentin tai komission.

Motivaatio näkyi vielä kotonakin, ja ulottui myös kääntämisen puolelle: kotitehtävänä ollut saksa-englanti käännös syntyi ennätysajassa ja pakollisen 10 - 15 rivin sijaan kääntyi vahingossa 25, kun pääsin liiankin hyvään vauhtiin. Hups. No mutta tulipahan treenattua. Ja oli kivaa kääntää. Ei sillä ettei se normaalistikin olisi, mutta nyt oli jotenkin erityisen hauskaa. Eli ei se kääntäminenkään ole poissuljettu vaihtoehto vaan siksi että olen just nyt taas innostunut tulkkauksesta, itse asiassa minnuu ei yhtään haittaisi tehdä  isona vaikka vähän molempia. Nyt on siis opiskelumotivaatio huipussaan, harmi vaan että jouduin nousemaan kuudelta, niin että väsymys alkaa jo pikkuhiljaa painaa. Toivotaan että tätä motivaatiota riittää vielä vähän pitempään! Mutta päivän opetus oli siis, että kannattaa tutustua omaan unelma-ammattiin vähän lähemmin, niin voi saada huikean paljon lisäpuhtia sen tavoitteluun.  

tiistai 18. marraskuuta 2014

Servus! (Ja muita itävaltalaisuuksia)

Silloin kun tuli kuukausi täällä Wienissä täyteen, taisin tehdä jonkin sortin kielipäivityksen - ehkä nyt kun toinenkin kuukausi on vierähtänyt, olisi aika taas vähän katsastaa, miten miun kielitaito tähän mennessä on kehittynyt.

Eilen nimittäinkin käytin ihan vahingossa tyypillistä itävaltalaista sanaa, vaikka saksalainen on ennen ollut miulle luontevampi: kerroin kämppikselle tavanneeni oikeustieteen opiskelijan, ja käytin tässä yhteydessä ko. oppiaineesta sen enempää ajattelematta sanaa Jus, joka on täällä hyvin yleisesti käytetty, mutta Saksassa ja näin ollen myös suomalaisessa kielenopetuksessa käytössä on ennemmin sana Jura. Ihan vähän hämmästyin itsekin. Sanaston itävaltalaistuminen on alkanut…

Joitakin arkipäiväisiä sanoja mie olen oikeasti tarvinnut täällä ensimmäistä kertaa, ja siksi niistä on tarttunut miun päähän ne itävaltalaiset versiot. Esimerkiksi tyyny on miulle saksaksi nyt Polster vaikka varmaan meille on joskus opetettu koulussa saksalainen sana Kissen (Joka miun muuten piti tarkistaa sanakirjasta - Polster-sanaa siellä ei muuten ollut). Luumu on miulle nyt Zwetschke, enkä mie en ilman sanakirjaa ollut ihan varma mikä se on Saksassa, mutta ilmeisesti Pflaume.  Ja ruuasta puheenollen, täällä ei aina syödä Brötcheneitä kun syödään sämpylöitä, vaan ne ovat nimeltään Semmel. Suomalaiselle aika kiva ja looginen sana.

Yliopistomaailmassa taas opiskelijatoveri on automaattisesti Kollege/Kollegin, koska a) mie oon nyt sisäistänyt sen aika tehokkaasti ja b) Kommilitone/Kommilitonin on miusta suoraan sanottuna vähän tyhmän kuuloinen.  Sitä paitsi miusta on jotenkin näppärää, että opettajat puhuttelevat opiskelijoita tosi usein nimillä Frau Kollegin ja Herr Kollege. Itävaltalaisten kanssa mie olen myös oppinut käyttämään sanaa Matura kun puhun ylioppilastutkinnosta tai vastaavasta, kun Saksassa se on Abitur.

Yksi juttu minkä mie vielä haluaisin oppia, on sanomaan automaattisesti Servus. Se on niin tyypillisesti itävaltalainen tervehdys kuin vain olla voi, mutta Hallo on vaan aika hyvin jo selkäytimessä. Tervehdyksistä voin muuten kertoa myös yhden hauskan anekdootin. Mie olen katsellut täkäläistä Maajussille morsianta (Bauer sucht Frau), koska se on miusta äärimmäisen viihdyttävä. Mutta oikeastaan se on myös kielitieteellisesti kiinnostava, koska ne maajussit puhuvat erilaisia itävaltalaisia murteita. Yksi niistä tuli Vorarlbergistä, missä paikallinen murre on jo aika lähellä sveitsinsaksaa, eli suoraan sanottuna ihan käsittämätöntä. Muualta Itävallasta kotoisin olevatkaan eivät aina ymmärrä sitä, siksipä myös telkkarissa se murre on aika ajoin tekstitetty. Mutta lange Rede, kurzer Sinn, pointti oli siis se, että kyseisestä ohjelmasta opin että Hallo on Vorarlbergissä Heile. Myöhemmin tapasin yhden tytön Osttirolista, joka kertoi että heillä tuo sana Heile on myös käytössä, joskus myös muodossa Heil, mutta tietyistä historiallisista syistä ja kansallissosialististen konnotaatioiden takia monet eivät sitä enää hirveästi käytä. Itsehän en tätä yhteyttä Heile-sanasta tajunnut…

Miusta on oikeastaan ihan hurjan kivaa, että miun sanavarasto ja ehkä myöhemmässä vaiheessa vähän ääntäminenkin kehittyy itävaltalaisempaan suuntaan. Sitten se vasta onkin hauskaa, kun menen takaisin Tampereelle ja puhun ehkä pikkusen eri tavalla kun muut. Jotenkin miusta olisi hauska erottua tällä tavalla vähän joukosta. Erottuuhan miun pohjoiskarjalainen suomikin Tampereella muista, miksei sitten saksakin voisi. Onhan se nyt tylsää jos kaikki on ihan samanlaisia ja puhuu ihan samalla tavalla!


Ja vielä kiva pieni knoppi: Saksassa sana E-Mail on feminiininen, mutta Itävallassa se voi olla, ja yleensä myös onkin neutri. Tässä suhteessa mie olen vielä enemmän saksalainen kuin itävaltalainen.