Annin vaihtariblogi

Annin vaihtariblogi

perjantai 31. lokakuuta 2014

Kiirettä pitää

Hieman alkaa tämä postausväli harveta, mutta ihan pätevästä syystä - ei minnuu itseänikään kiinnosta kauhean pitkästi siitä tarinoida, miten maanantaina olin luennoilla ja lopun aikaa tein kielioppiläksyjä, tiistaina tein koko päivän kielioppiläksyjä, keskiviikkona olin luennoilla ja tein lopun aikaa kielioppiläksyjä. (Tällä viikolla oli aivan tuhoton määrä kielioppiläksyjä, varmaan kävi jo ilmi…) Mutta ei se elämä täällä pelkkiä kielioppiläksyjä ole, vaikka siltä ehkä kuulostaa. Vaikka mie tällä viikolla nyt kolmena päivänä opiskelinkin aamusta iltaan, niin eilen ja nyt viikonloppuna on kyllä muutakin elämää ihan reilusti, suorastaan tuntuu välillä olevan vähän kiire!

Eilen torstaina oli niin vilkas seuraelämä, että hyvä kun ehdin aamupalan jälkeen koko päivänä mitään syömään. Aamulla olin tietysti yhdellä luennolla, mutta sen jälkeen menin suoraan tapaamaan uutta tandemkaveriani. Viime viikonloppuna nimittäin askartelin hienon ilmoituksen, jossa kerroin etsiväni saksankielisiä kavereita kielitandemiin, eli juttelemaan miun kanssa saksaa, jolloin mie vastavuoroisesti juttelen niiden kanssa suomeksi. Mie vein sen ilmoituksen finno-ugristiikan laitoksen ilmoitustaululle yliopiston kampukselle, eli sinne missä ne suomen kielen opiskelijat on. Ja sain useampiakin vastauksia, nyt mie käyn muutamien kanssa kahvilla rupattelemassa.  Eilen oli sitten aika tavata ensimmäinen tandemkaveri, 24-vuotias naispuolinen opettajaopiskelija. Tosi mukava tyyppi oli, tultiin hyvin juttuun ja miekin sain puhua saksaa ja kuunnella äidinkielenään saksaa puhuvaa henkilöä. Huomasin, että nyt alkaa jo päästä jyvälle näistä ulkomaalaiselle mahdottomista modaali- ja astepartikkeleista ja kumppaneista, eli sellaisista puhekielessä hyvin tyypillisistä pikkusanoista niin kuin halt, zwar ja eben. Ja niitähän ei opi muuten kuin kuuntelemalla äidinkielisiä, minkä vuoksi tämä tandemidea oli miulta aika ässä. Ja sitä paitsi tässä on myös se mahdollisuus, että saa uusia itävaltalaisia kavereita. Bonus!

Tandemista kipitin sitten takaisin kotiin, ihan vaan lähteäkseni piakkoin taas liikenteeseen. Yliopistolla oli vaihtareille tervetulotilaisuus (aika myöhäinen ajankohta ehkä, mutta ihan miten vaan…), jossa mainostettiin olevan myös buffet. No, sitä buffettia jouduttiin odottamaan aika kauan, kun meille pidettiin puolenkymmentä tervetuliaispuhetta, toiset enemmän ja toiset vähemmän tylsiä. Olihan se tietysti kiva kuulla että vaihtarit ovat tervetulleita ja arvostettuja. Buffetissa oli lopulta hyvää ruokaa, mutta se oli esillä hyvin vähän aikaa, nälkä jäi… Mutta se tiikerikakku oli kyllä parasta mitä olen ikinä syönyt, se oli jotenkin ihanan kosteaa eikä sellaista kuivaa känttyä mitä miun tekemä yleensä on.

Yliopistolta kiirehdin takaisin asuntolaan, koska meillä oli asukaskunnan kokous. Ajattelin että kun mie nyt täällä kerran asun, niin kai mie voin sen tunnin käydä siellä istumassa ja vaikuttamassa asuntolan asioihin. Ei mennyt ihan niin. Ensinnäkin sen kokouksen piti alkaa klo 20.30, mutta oikeasti se pääsi alkamaan vasta kolme varttia myöhemmin: tarvittiin 50 henkilöä päätösvaltaiseen kokoukseen, ja alun perin paikalla oli ehkä 30. Osa porukasta joutui koputtelemaan oviin ja patistelemaan ihmisiä kokoukseen. Kun lopulta tarvittava määrä ihmisiä oli koolla, piti äänestää kaikki vastuuhenkilöt, eli talon edustaja ja varaedustaja, saunavastaavat, kuntosalivastaavat, nettivastaavat jne jne. Kaikesta piti äänestää, ja varsinkaan sitten kun alettiin käsitellä erilaisia esityksiä, ei mitenkään voitu välttyä keskustelulta ja riitelyltä. Lopulta kolme tuntia myöhemmin, eli vähän ennen puolta yötä päästiin lähtemään pois. Hieman väsytti, hyvä kun en nukahtanut sinne kokoukseen, kun olin ollut koko päivän liikenteessä.

Onneksi en tänä aamuna väsymyksestä ja venyneestä kokouksesta huolimatta nukkunut pitkään - kun tulin aamupalalta keittiöstä takaisin huoneeseen suunnilleen kahdeksan maissa, täällä oli neljä ihmistä siivoamassa tuota tyhjän sängyn puolta ja kylppäriä. Koska nyt on kuukauden viimeinen päivä, se miun teoreettinen entinen kämppis muuttaa tänään virallisesti pois, ja kuun alusta tänne voi tulla uusi huonekaveri. Siksi täällä kävi siivousfirma puunaamassa paikkoja. Mutta miettikää kun olisinkin ollut vielä nukkumassa - oispa ollut kiva herätä siihen että lauma siivoajia tulee yhtäkkiä ovesta. Tai vielä parempi - jos mie olisin ollut suihkussa! Noh, olisinhan mie tietysti voinut päätellä että se siivousporukka tulee, jos olisin vähän käyttänyt aivojani. Onpahan nyt ainakin superpuhdas kylppäri!


Ja loppuun pieni onnistumisen elämys: kielen yliopisto-opiskelijana joskus huomaa, että pystyy kyllä ilman suuria ongelmia ymmärtämään talousuutisia ja keskustelemaan ympäristön suojelusta, mutta sellaiset ihan arkiset jutut niin kuin asioiminen saksaksi ihan tavallisissa kaupoissa saattaa joskus olla vähän epävarmaa. Siksi mie ilahduin, kun pystyin tällä viikolla asioimaan nappikaupassa, postissa ja kenkäkaupassa niin, että oikeasti kommunikoin henkilökunnan kanssa muutakin kuin Grüß Gott, danke ja Auf Wiedersehen. Se nappikauppa oli erityisen paha, siellä piti oikein selittää mitä haluan ja minkälaista, mutta mie selvisin siitäkin. Vähän noloa, että seitsemän vuotta on saksaa opiskellut ja pystyy kääntämään vaikka mitä käyttöohjeita ja politiikan uutisia, ja sitten on epävarma osaako ostaa kenkiä, mutta minkäs teet. Veikkaisin kuitenkin, että tässä talven mittaan tämäkin asia tulee muuttumaan.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Talvi lähestyy/Nationalfeiertag

Talvi se vaan lähestyy täälläkin, ei siitä pääse yli eikä ympäri. Sää on jo reilusti viileämpi, joutui ihan jo hanskat etsimään, ja paksumpi takkikin on ollut jo kertaalleen käytössä. Tänään jopa harkitsin että ostaisin pipon, kun ei yhtään tullut Suomesta mukaan.

Talvisissa tunnelmissa oltiin perjantai-iltana, kun lähdettiin vaihtariporukalla luistelemaan Wiener Eislaufvereinin kentälle. Iso osa porukasta oli ollut luistimilla pari hassua kertaa elämässään, jos sitäkään, joten kerrankin tunsin olevani hyvä jossain, vaikka mie luistelijana olen aika keskiverto. Mutta aika nopeasti ne miun toveritkin pääsi jutun juoneen kiinni, ja päästiin luistelemaan sitä kenttää ympäri muiden mukana. Mukava oli tunnelma, ja ilta kun hämärtyi ja valot syttyi niin tuli oikein talvinen fiilis.



Eilen lauantaina oltiin taas kaveriporukalla istumassa iltaa, ja nyt löytyi sitten ainakin yksi asia, mikä minnuu ei Itävallassa miellytä yhtään, vaan suorastaan ärsyttää ja ällöttää aivan suunnattomasti. Nimittäin se, että baareissa ja kuppiloissa saa usein polttaa tupakkaa. Lain mukaanhan pitäisi periaatteessa olla mahdollista, että ko. paikoissa voisi olla myös ilman, että joutuu passiivisesti jatkuvasti hengittämään tupakansavua, mutta käytännössä se on tehty aika hankalaksi. Olisi ollut muuten ihan kiva vähän tanssia kavereiden kanssa, mutta aika paljon verotti sitä hauskuutta, kun silmiin ihan oikeasti sattui sen savun takia. Lisäksi joutuu koko ajan varomaan, ettei kukaan tökkää hehkuvalla tupakalla käsivarteen, puhumattakaan siitä, miten kuvottavalle vaatteet haisee kun tulee kotiin. Parempi olisi, jos kiellettäisiin vaan tupakointi julkisissa tiloissa ihan kokonaan, toimiihan se Suomessakin. Paitsi että niin tuskin tulee ihan kohta käymään, kun ottaa huomioon, että wieniläisistä noin 50 % tupakoi, ainakin yhden paikallisen tuttavan mukaan. (Ja sen kyllä huomaa.)

Tänään on sitten Itävallan kansallispäivä, eli ehkä se tausta-ajatukseltaan periaatteessa vähän liippaa läheltä meidän itsenäisyyspäivää. Hyvin vähän, lähinnä siis juhlistetaan omaa maata, siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuu. Koska täällä ei näkynyt juhlapukuja eikä kukaan kättele ketään. Täällä sen sijaan tuodaan Bundesheerin eli Itävallan armeijan kalustoa näytille Wienin keskustaan, ja niiden ympärillä on sitten markkinatunnelmaa. Tuli hyvin vahvasti mieleen viime kesänä Ilomantsissa ollut armeijan kaluston esittely. Bundesheerillä oli näytillä tosin myös pari sellaista juttua, mitä Ilomantsissa ei ollut enkä näin ollen ole ikinä nähnyt, niin kuin valtavan kokoinen ”teltta” (Lainausmerkit siksi, että se ei todellakaan ollut mikään puolijoukkueteltta - miusta se oli ennemmin kokoon taittuva tilapäinen rakennus. Teltaksi se oli vähän liian hi-tech.) ja kenttäsairaala. Molempiin pääsi myös sisälle, se oli aika mielenkiintoista. Armeijan lisäksi siellä oli myös valtava määrä ruokakojuja, joissa myytiin kaikennäköistä suolaista ja makeaa syömistä ja niiden lisäksi tietysti juomakojuja.









Ja nyt kun kävin taas muutaman viikon tauon jälkeen saunomassa, pitää vielä ihmetellä vähän tuota itävaltalaista saunomistyyliä - kun löylynheittäjä heittää löylyä, siihen kuuluu myös pyyhkeellä heiluttaminen: jokaisen päälle löyhytetään sitä kuumaa ilmaa pyyhkeellä. Mie en ihan ymmärrä mikä vika siinä olevinaan on, että se höyry leviää sinne saunaan ihan omia aikojaan, mutta tämä on nyt sitten varmaan taas sitä, että miun kulttuurinen oletusarvo saunakäyttäytymisestä on jotain ihan muuta…

torstai 23. lokakuuta 2014

Oivalluksia

Tässä muutamien viime päivien aikana on muutamaankin kertaan tullut sellaisia jänniä oivalluksen hetkiä. Ihan normaaleissa tilanteissa mie vaan tulin ihan yhtäkkiä tietoiseksi, että hei, miehän olen Wienissä, ja asun Itävallassa, tai jotain vastaavaa.

Yhtenä päivänä olin metrossa menossa jonnekin, luultavasti kouluun, ja hoksasin olevani metrossa. (Nokkelasti päätelty.) Tajusin, että matkustin ihan rennosti ja luontevasti metrolla niin, että miun ei tarvinnut miettiä yhtään mitään. Mie tiesin mitä rappuja miun pitää mennä, että pääsen oikeaan suuntaan menevään junaan, ja missä miun pitää jäädä pois ilman että tarvitsi lukea opasteita koko ajan. Mie, joka olen kasvanut 500 kilometrin päässä kotimaani ainokaisesta metrosta, joka olin ennen tätä syksyä matkustanut metrolla alle kymmenen kertaa, ja joka oli alkuun lievästi hämmentynyt jo Tampereen bussilinjoista. Ja nykyisin mie matkustan metrolla päivittäin ilman mitään ongelmia. Tasan sama pätee muuten myös ratikoihin.   

Tänään bussissa mie tajusin, että olen nyt ulkomailla. (Taas kerran nokkelasti päätelty.) Huomasin, että kaikki bussit ja ratikat ja metrot kulkevat määränpäihin, joilla on nimiä tyylin Salmannsdorf, Döblinger Friedhof, Siebenhirten ja Schottentor, ja joka puolella on mainoksia saksaksi ja ihmiset puhuvat saksaa. Pointtihan tässä on se, että koska mie koin tästä asiasta oivalluksen, se tarkoittaa että mie en enää normaalitilanteessa ihmettele niitä. Mie olen jo tottunut niihin, eli niistä on tullut miulle normaalia, oletusarvo. Sen takia mie pystyin oivaltamaan, että miullahan oli joskus ei-niin-kauan-sitten joku ihan toinen oletusarvojärjestelmä, ja sen mukaan bussit kulkee Hervantaan, Lentävänniemeen ja Noljakkaan, ja mainokset on kirjoitettu suomeksi. Alan termein voitaisiin siis sanoa, että Enkulturation eli uuden kulttuurin oppiminen on jo käynnissä. (Huomaatteko, mie olen oppinut luennolla uusia hienoja sanoja…!)

Samalla tavalla eilen olin sopinut tapaavani kavereita, ja odottelin yliopiston päärakennuksen edessä. Ihan yks kaks mie vaan hoksasin, että reilusti vajaa vuosi sitten mie seisoin tämän saman rakennuksen edessä huuli pyöreänä ja ihmettelin miten voikin olla noin hieno yliopisto ja ajattelin että olisipa hienoa tulla tänne opiskelemaan. Ja nyt mie sitten olen täällä. Eli voisi sanoa että elän nyt tavallaan omaa unelmaani. Kyllä sen oikeastaan huomaakin, miten paljon mie haluan olla täällä: yhtään ainutta kertaa ei ole aamulla tuntunut ettei huvittaisi mennä kouluun. Mie olen jatkuvasti vähintään semihyvällä tuulella, ei ole vielä ollut yhtään kunnon känkkäränkkäpäivää, ehkä korkeintaan känkkäränkkävartteja tai -puolituntisia ja niitäkin todella harvoin.  


Summa summarum, edelleen on aivan älyttömän kivaa, ja mie olen erittäin onnellinen että päätin lähteä tänne. Syyskuun lopussa tuntui ekaa kertaa kotoisalta, ja nyt voisi melkeinpä sanoa että olen jossain kohtaa ihan huomaamatta kotiutunut. Ainakin jos kriteerinä pidetään sitä, että arki sujuu normaalisti, ja arkeen liittyvistä alkuun vierailta tuntuneista asioista on tullut itsestään selviä.  

tiistai 21. lokakuuta 2014

Prater ja muuta mukavaa

Sunnuntain taika tepsi viime viikollakin, ja sunnuntaina oli jälleen kerran tosi hyvä keli. Siitä huolimatta Praterin reissu meinasi jäädä tekemättä, kun ei oikein tunnuttu saavan kunnollisen kokoista porukkaa kasaan.

Siirryttiin siis suunnitelmaan B, ja päätettiin kahden kaverin lähteä iltapäivällä ex tempore katsomaan millainen on Winterpalais, yksi monarkkien rakennuttama barokkipalatsi Wienin keskustassa, siellä kun sattui sopivasti olemaan avoimien ovien päivät (lue: köyhät opiskelijat pääsivät sisään ilmaiseksi) palatsin silloin aikoinaan rakennuttaneen prinssin syntymäpäivän kunniaksi. Osallistuttiin siellä lyhyelle opastetulle kierrokselle, ja päästiin ihastelemaan muotokuvia ja salien kultakoristeluja ja katon freskoja. Olihan se aika vaikuttavan näköinen, niin kuin nyt barokkipalatsit lähtökohtaisesti pyrkiikin olemaan.

Winterpalaisin jälkeen todettiin että sää on edelleen mainio ja että ollaan muutaman hassun metropysäkin päässä Praterista, ja päätettiin mennä sinne edes vähän kävelemään ja katselemaan, oli mikä oli. Loppujen lopuksi meidän seuraan liittyi vielä kaksi kaveria, joten kyllä meitä sitten mukava viisihenkinen porukka olikin.

Mie jo aikaisemmin Praterissa käydessäni ajattelin, että olisi kiva mennä siihen TOSI korkealle nousevaan kiikkukaruselliin, nimeltään Praterturm, ja sain jopa yhden kaverin mukaan. Voi vitsi että se oli hienoa! Sieltä ylhäältä oli ihan älyttömän hienot maisemat! (Ne kiikut ovat 95 metrin korkeudessa.) Aurinko oli just laskemassa, ja taivaskin oli ihanan sininen ja punainen, kaikki valot alkoi juuri erottua, ne pienet vuoret Wienin laitamilla siinsivät taustalla ja koko kaupunki oli siinä alapuolella. Vaikka alussa pelotti, se kyllä hälveni aika nopeasti kun tajusin miten upeaa se oli. Oli parhaiten käytetyt viisi euroa koko reissun aikana!




Käytiin myö vielä yhdessä vuoristoradassa koko porukalla sen jälkeen, mutta se ei ollut puoliksikaan niin kiva. Päät kolisivat vieruskaverin kanssa yhteen ja kainaloon tuli mustelma kun iskeydyin vasten sen vaunun reunaa jossain kurvissa. Mutta tulipahan kokeiltua sitäkin.

Eikä siinä edes ollut vielä koko sunnuntain ohjelma. Praterista kotiuduttuani lähdin vielä muutamien asuntolatovereiden kanssa pelaamaan lautapelejä yhteen naapurikuppilaan. Sielläkin oli mukavaa ja rentoa, vaikka en kauhean hyvin niissä peleissä menestynytkään. Puolen yön maissa kun tulin nukkumaan, ei tarvinnut kyllä paljon unihiekkaa heitellä, ennen kuin simahdin.


Nyt on sitten taas kouluviikko käynnissä, ja voin sanoa että tekemistä riittää ja painetta alkaa kasautua ihan riittävästi. Varsinkin yksi kurssi on todella haastava ja suoraan sanottuna ahdistava, se on erilainen kuin mitä odotin ja opettaja on vähän pelottava eikä erityisen ymmärtäväinen tai kannustava. Luottamus omaan kielitaitoon kävi eilen ko. kurssilla lähellä nollaa, mutta ei tässä enää oikein ole muuta vaihtoehtoa kuin purra hammasta ja taistella kokeista läpi. Sitä saa mitä tilaa, opiskelemaanhan tänne pääasiallisesti tultiin…

ps. Selvisi maanantaina lehdestä mitä siinä ratikkahaverissa lauantaina tapahtui: kuorma-autohan sitä ratikkaa oli syystä tai toisesta töytäissyt. 

lauantai 18. lokakuuta 2014

Hyvää ruokaa ja hyvää seuraa

Tämän viikonlopun teema on aika pitkälti ollut hyvä ruoka ja hyvä seura. Perjantai-iltana yksi lakitiedettä opiskeleva italialainen Erasmus-tuttava kutsui meitä kääntäjiä ja muita kavereitaan iltaruualle. Illan isäntä oli laittanut superhyvää spagettia, ja vieraiden osaksi jäi sitten tuoda jälkkäriä (kakkua) ja juotavaa. Oli mukava ilta, hauska sattuma oli myös että yksi miun asuntolakaveri oli siellä myös, puolalainen lakitieteen Erasmus-vaihtari. Ei ne piirit täälläkään loppujen lopuksi mitkään valtavat ole, varsinkaan vaihtareiden kesken.

Iltaruualla oli myös jonkin verran itävaltalaisia, isännän kämppiksiä ja niiden kavereita esimerkiksi. Niitä kummastutti kovasti, miten ihmeessä myö kaikki kääntäjät osataan puhua niin valtavan hyvin saksaa? Noh, ehkä jos sitä saksan puhumista ja kirjoittamista päivät pitkät päätyönään opiskelee, niin ehkä se on ihan luonnollista jos vaikka on jotain sattunut oppimaan.

Tänään oli sitten taas aivan mahtava sää. Aurinko paistoi ja oli aika lämmin, pelkässä villatakissa tarkeni aivan hyvin, välillä oli auringossa jopa liiankin lämmin. Viestiteltiin kavereiden kanssa, ja todettiin että nyt ei kyllä huvita istua sisällä, joten lähdettiin kahvittelemaan, aikomuksena oli saada jostain sacherkakkua.

Meidän piti tavata parlamenttitalon edessä ja mennä siitä yhdessä yhteen tiettyyn kahvilaan. Mie menin sinne tapaamispaikalle ihan hyvissä ajoin kävellen, ajattelin että saan vähän raitista ilmaa. Istuskelin siinä sitten yhdellä penkintapaisella, ja tarkkailin siinä sitten maailman menoa. Ja kyllä siellä näkemistä riitti. Juurikin siinä miun istumapaikan edessä oli sattunut joku ratikkahaveri, ilmeisesti kenellekään ei ollut käynyt pahasti mutta jotenkin ihmeellisesti ratikasta oli mennyt pari ikkunaa rikki. Ei mitään hajua miten se on mahdollista, mutta siinä oli kyllä mukavasti seuraamista miten niitä lasinsiruja raivattiin ja muutenkin sortteerattiin sitä ratikkapysäkkiä. (Hauska huomio: Wiener Linienin korjaajakavereilla oli rekassa samanlainen työkalupakki kuin meidän isällä on kotona, sellainen sininen metallinen. Sattuipahan vaan silmään…)

Aikani siinä istuskeltuani tulivat miun kaveritkin (kaksi kappaletta mukavia kääntäjätyttöjä, toinen italiasta ja toinen puolasta) ja mentiin yhteen kattoterassikahvilaan. Siellä ei ollutkaan sacherkakkua, mutta juotiin teet ja kahvit ja nautittiin maisemasta. Siellä korkealla kattojen tasalla kun oltiin, niin näköala oli tietysti mainio.






Siitä jatkettiin sitten matkaa Donauinselille, eli tämmöiselle pitkälle saarelle keskelle Tonavaa. Siellä käveltiin jonkin aikaa, ihailtiin maisemia ja nautittiin auringosta. Tuntui olevan aika suosittu paikka aurinkoisella kelillä, varmasti kesäisin vieläkin suositumpi. Se oli sinällään niin kuin tosi iso puisto, ei siellä oikein ollut mitään, muutama (aika hieno) leikkipaikka, mutta ihmisiä siellä oli ihan mukavasti piknikillä tai muuten vaan hengailemassa.



Toisen kaverin piti Donauinselin jälkeen lähteä kotiin, mutta sen toisen kaverin kanssa jatkettiin vielä matkaa Stephansplatzille. Käveltiin ja ihmeteltiin jonkin aikaa, ja lopulta päätettiin sitten ostaa ne kauan kaivatut sacherkakkupalat yhdestä konditoriasta. Kyllä oli hyvää, ei voi muuta sanoa.



Että sellaista tällä kertaa. Huomenna jos on lähellekään yhtä hyvä sää kuin tänään, mennään Prateriin eli sinne huvipuistoon porukalla. Eli tekeminen ei lopu kesken vieläkään. Jotenkin miulla on nyt viime aikoina ollut melkein jatkuvasti niin sanotusti todella hjuva fiilis, kun koulussa on kiinnostavaa, läksyjentekokaan ei tunnu kamalalta ja kaikki on koko ajan kivaa. (Ok, välillä saattaa jokin asia potuttaa, mutta aika harvoin ja ihan maksimissaan 20 minuuttia, sitten on taas kivaa.) Ehkä tää on jotain alkuhuumaa, kun koti-ikävästä on päässyt kunnolla yli ja ihania kavereita on löytynyt, mutta en kyllä missään nimessä valita. Toivottavasti se kestää vielä kauan! 

tiistai 14. lokakuuta 2014

Kuukausi täynnä!

Nyt on kuulkaa sellainen tilanne, että huomenna mie olen ollut Wienissä tasan kuukauden! Minne se aika on oikein hujahtanut, ainakin viimeiset pari viikkoa on mennyt tosi nopeasti. Ja vaikka kuukausi ei loppujen lopuksi ihan mahdottoman pitkä aika olekaan, niin se on kuitenkin jo yksi yhdeksäsosa tästä koko vaihdosta. Sen kunniaksi voisin tässä nyt vähän listata muutamia juttuja, joita mie olen saksan kieleen ja erityisesti itävallan saksaan liittyen jo oppinut.

-Mie olen oppinut uudelleen sanomaan Grüß Gott! Se oli ihan ensimmäisiä asioita mitä mie saksan kielestä opin silloin aikoinaan kun perheen kanssa Alpeilla reissattiin, mutta sitten se jäi unholaan kun ei ole ollut eteläsaksalaisen tai itävaltalaisen saksan kanssa hirveästi tekemisissä. Mutta nyt se taas soljuu mukavasti ja automaattisesti kieleltä, ja Guten Tag on tosi harvoin käytössä.

- Mie olen oppinut, että itävaltalaiset, erityisesti wieniläiset tykkäävät -erl -loppuisista sanoista. Muovipussi on sackerl, tietyn tyyppinen sämpylä on weckerl ja tarra on pickerl. Esimerkiksi opiskelijakorttiin liimattava ruokalan alennustarra on Mensapickerl.

- Mie olen jo omaksunut muutamia puhekielisyyksiä, eli miun saksa alkaa vähitellen olla tietyissä yhteyksissä jo vähän vähemmän schön. Ein bisschen saattaa miunkin suusta tulla jo ulos muodossa ein bissl, ja gehen wir sulautuu yhteen yhdeksi epämääräiseksi sanaksi, jota mie en ainakaan osaa kirjoittaa. Mutta koska noita kuulee paljon, niin ne tarttuvat äkkiä.

- Mie olen oppinut ulkoa sen kuulutuksen, joka julkisissa liikennevälineissä säännöllisesti kuuluu, jossa muistutetaan antamaan istumapaikka enemmän  tarvitseville. ”Seien Sie bitte achtsam - andere brauchen Ihren Sitzplatz vielleich notwendiger!”

- Mie olen oppinut, että infinitiivilauseen voi muodostaa, kun sen ajateltu subjekti on identtinen päälauseen subjektin, datiivi- tai akkusatiiviobjektin, possessiiviartikkelin, attribuutin tai Präpositionalergänzungin kanssa. (Sitä mie en sen sijaan ole oppinut, mitä Präpositionalergänzung on suomeksi. Mutta onneksi riittää että mie tiedän mikä se on, sillä pääsee jo tentistä läpi!)
- Mie olen oppinut toivottamaan toisille hyvää ruokahalua sanomalla Mahlzeit!

- Mie olen oppinut, että sana Unterschrift  on suvultaan die, ja Problem on das. Ei ole vaikeita sanoja, tiedän kyllä, mutta tästä lähtien mie en enää ikinä unohda noita, koska oli niin nöyryyttävää, kun Erasmus-koordinaattori oikein erikseen huomautti siitä yhden sähköpostin lopussa, ja neuvoi kiinnittämään sukuihin enemmän huomiota.


+ yksi kulttuuriin liittyvä huomio: mie olen oppinut, että Lebkuchenit on hyviä. Ja että Apfelstrudel on vielä parempaa. 


sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Viikonloppu á la Erasmus

Tänä viikonloppuna vietettiin aikaa Erasmus-porukalla, joka päivälle meillä oli jotain ohjelmaa. Kokoonpano vaihteli vähän aina päivän mukaan, mutta pääasiallisesti porukka koostui meistä käännöstieteen vaihtareista, enemmistö italialaisia, mutta myös Espanjalla, Belgialla, Puolalla, Itävallalla ja tietysti Suomella oli omat edustajansa.

Perjantaina juhlittiin teemalla Study hard, party hard. Hyvät oli bileet, varsinkin kun ne viimeviikkoiset Erasmus-tervetuliaiset oli vähän pettymys, etenkin musiikin osalta: Erasmus-bileissä oli tosi yksipuolista teknojumputusta, tänä perjantaina kuultiin paljon monipuolisempaa ja parempaa musiikkia. Tanssitti paljon paremmin! Mutta edelleenkään mie en kyllä yhtään tykkää siitä, että täällä saa baareissa tupakoida sisällä, varsinkin kun tuolla missä nyt oltiin, ei ollut erillistä Raucherbereichia, eli tupakoivien puolta. Tosi kiva sitten aamuyöllä kun tulee kotiin tupakalta löyhkäävänä yrittää pestä hiuksia niin, ettei herätä koko kerrosta. Täällä nimittäin äänet kaikuu aika tehokkaasti putkia pitkin…

Lauantaina illalla mentiin katsomaan, millainen tapahtuma oli Mondscheinbazaar, eli sananmukaisesti kuunpaistebasaari. Käytännössähän kyseessä oli siis iltakirppis, mutta siellä oli myös livemusiikkia ja ruokakojuja. Se oli jossain vanhassa messuhallissa, sisäänpääsy oli 2 euroa. Oli tosi mukava tunnelma, vaikka mie en mitään löytöjä tehnytkään. Myynnissä oli kuitenkin enimmäkseen vaatteita, mutta myös oikeasti kaikkea muutakin, vanhasta kirjoituskoneista alkaen, niin kuin nyt kirppareilla yleensä. Mukava oli katsella mitä kaikkea sieltä löytyy.

Ja tänään sunnuntaina oli sitten miun mielestä viikonlopun kohokohta - piknik Taivaassa. Tai no okei, kirjaimellisesti suomennettuna Taivaan luona, koska sen paikan nimi oli Am Himmel. Ja jos miulta kysytään, niin aika taivaallinenhan se paikka oikeasti oli, varsinkin kun sää oli tänään niin huippu! (Onko se joku wieniläinen juttu, että sunnuntaisin on aina hyvä sää?? Niin voisi ainakin tämän ekan kuukauden perusteella päätellä…) Am Himmel on ulkoilualue, joka on vuorella (hyvin pienellä, mutta silti, vuoreksi sitä saksaksi silti sanotaan!) Wienin laidalla, ja sieltä on aivan käsittämättömän hyvät näkymät kaupunkiin päin. Tai no joo, paras näkymä on oikeastaan Coblenzin parkkipaikalta siinä vähän alempana, mutta Am Himmelissä on hyvä pitää piknikkiä, lennättää leijaa tai muuten vaan viettää aikaa. Niin tekevät myös paikalliset, koska bussi sinne oli IHAN täynnä, ja parkkipaikat olivat viimeistä myöten käytössä.



Siellä Am Himmelin ympärillä oli myös viiniviljelmiä, ja joitakin ravintoloita. Lisäksi sinne oli pystytetty Lebensbaumkreis, joka oli aukio, johon oli istutettu erilaisia puulajeja rinkiin, ja jokaisen puun kohdalla oli kivinen jalusta ja kyltti, jossa kerrottiin vähän lisää siitä puusta. Myö leiriydyttiin sen ringin ulkopuolelle pieneen rinteeseen, josta näkyi vähän sitä hienoa näköalaa. Nyyttäriperiaatteella jokainen toi vähän jotakin, ja syötiin sitten porukalla pastaa, sushia, kakkua, keksejä ja vaikka mitä. Oli mukavaa, yksitoista meitä taisi yhteensä olla, ja evästä riitti kyllä kaikille.  Välillä tuli tietysti hiljaisia hetkiä, kun kukaan ei enää keksinyt äkkiseltään mitään puhuttavaa, mutta siitä huolimatta meillä oli miusta tosi hyvä retki.



Ensi viikonlopun suunnitelmat ovat jo hyvää vauhtia kehittymässä, ja itse asiassa jo seuraavallekin on ideat muhimassa. Mie olen hirmu tyytyväinen, että mie olen jo nyt löytänyt itelleni näin mukavia kavereita. Ennen lähtöähän mie ajattelin että en kyllä varmasti pelkästään muitten vaihtareiden kanssa hengaile, mutta sitä mie en kyllä silloin tullut syystä tai toisesta ajatelleeksi, että ne vaihtaritoveritkin saattaa myös puhua saksaa. Nyt mie oon sitä mieltä, että ehkä on ihan ok olla vaihtariporukassakin, niin kauan kuin yhteinen kieli on saksa - varsinkin kun pari noista miun kavereista puhuu parempaa saksaa kuin mie, oon jo nyt oppinut niiltä paljon! Eikä se sulje pois sitä vaihtoehtoa, että niitä itävaltalaisiakin kavereita vielä tässä ennen ensi kesää hankkisi.