Harjoitus tekee mestarin

Eilen olin mukana ensimmäisessä virallisessa Erasmus-opiskelijoille tarkoitetussa tapahtumassa, nimittäinkin yliopistokierroksella ja siihen liittyvässä infossa plus iltaohjelmassa. Mie en ollut mitenkään yli-innostunut, koska Erasmus-tyypeistä aika moni puhuu vain englantia - ketään syrjimättä miusta jotenkin tuntuu että olisi kivempi, jos saisi täällä ollessa puhua nyt vaan sitä saksaa. Sitähän mie tulin tänne puhumaan, englantia saa kyllä puhua vaikka missä muuallakin.

Mie olin kuitenkin väärässä, ja oikeasti siellä oli mukavaa. Okei, yliopistokierros oli lyhyt eikä siinä tullut hirveästi uutta tietoa, ja infotilaisuus oli yhtä tyhjän kanssa, kun mie jo suunnilleen tiesin mikä on Erasmus Student Network ja mitä se tekee. Mutta se iltaosuus oli hauska! Kokoonnuttiin tuohon ihan lähelle (itse asiassa samalle kadulle missä miun asuntola on) yhteen ravintolaan istuskelemaan ja tutustumaan toisiimme. Siellä oli muutamia kilpailujakin järjestetty, vaikka ne eivät ehkä ihan valtavasti auttaneetkaan tutustumaan ihmisiin. Siitä huolimatta löysin sieltä yhden toisen käännöstieteen opiskelijan ja kolme saksalaista, joitten kanssa istuskeltiin, juteltiin ja pelattiin pöytäfutista. Lopuksi vaihdettiin koko porukalla puhelinnumeroita, että voidaan mennä yhdessä perjantaina ESN:n tervetuliaisjuhliin.

Täällä ollessa olen kyllä huomannut, että harjoitus tekee mestarin. Small talk ja juttelun aloittaminen tuntemattomien ihmisten kanssa on aina ollut miulle hirveän vaikeaa, mutta täällä ollessa mie olen pakon sanelemana alkanut pikkuhiljaa päästä käsiksi tähänkin taitoon. Eilen miun oli jo todella paljon helpompi avata suuni, esitellä itseni ja alkaa jutella ihmisten kanssa siellä yliopistokierroksella ja kuppilassa. Ihan alkuaikoina miun oli myös hirveän vaikeaa pyytää ihmisiltä yhteystietoja tai kysyä uusia tuttavuuksia kahviseuraksi, mutta sekin on kerta kerralta helpompaa. Ehkä tämä tarkoittaa sitä, että olen jo onnistunut löytämään itelleni vähän sitä rohkeutta, mitä mie täältä tulin hakemaan.

Tänään sain taas ihan kunnon keskusteluharjoitusta, kun kävin kahvittelemassa yhden wieniläisen tuttavan kanssa, jonka tapasin kaverin kautta jo viimeksi täällä reissatessani. Helposti pari tuntia vierähti teekannullisen äärellä kaiken maailman asioista jutellen. Jotenkin sen kyllä huomaa, että Itävallan saksa kuulostaa myös oikeaoppisesti, ei pelkästään murteella puhuttuna ihan pikkuisen erilaiselta kuin Saksan saksa, mutta ei miulla ainakaan ollut mitään ymmärtämisongelmia. Ja kovasti siellä vakuuteltiin, että miekin tulen ymmärretyksi, vaikka kyllä mie vieläkin välillä aika pahasti sönkötän.

Vaikka mie olen ollut täällä vasta kaksi viikkoa, niin mie uskon, että jotain parannusta kielitaidossa on jo parantunut. Muutamia käytännöllisiä fraaseja on siirtynyt passiivisesta osaamisesta aktiiviseen käyttöön, ja puheeseen on aivan sataprosenttisen varmasti tullut jo lisää itsevarmuutta. Mie en enää pelkää virheitä joka kerta kun avaan suuni, vaan tiedän että minnuu kielioppimokista huolimatta ymmärretään. Miun kielioppimokat ovat sitä paitsi tässä vaiheessa muutenkin sellaisia, etteivät ne sumenna tai muuta viestiä sen suuremmin. Ja kunhan tässä aikaa kuluu, on odotettavissa, että niiden määräkin vielä vähenee.

Lopuksi voin ilokseni todeta, että eilen illalla oli se suuri hetki, kun miusta tuntui ensimmäistä kertaa täällä ollessa kotoisalta. En osaa tarkemmin eritellä syitä siihen, luultavasti niitä oli monia, enkä edes selittää minkälainen se kotoisa tunne oli, mutta joka tapauksessa mie jotenkin huomasin kävellessäni sieltä kuppilasta takaisin asuntolalle, että miehän tunnen tämän lähiseudun jo aika hyvin enkä ole enää ihan eksyksissä koko ajan ja että miehän viihdyn oikeasti täällä. Ehkä siinä oli myös takana se, että miulla oli ollut mukava ilta, ja että tällä viikolla on tiedossa paljon muutakin kivaa. Oli miten oli, Wieniin kotiutuminen on virallisesti alkanut!

ps. Kannatti pyörähtää yliopistolla tänään - Die Presse ja Der Standard olivat jakamassa ilmaisia näytelehtiä, ja sain vähän iltalukemista. Näistä saattaa vahingossa vaikka oppia jotain. Luultavasti ainakin hyödyllisempää sanastoa kuin miun normaaleista iltalukemisista: metrossa jaettavista ilmaislehdistä ja Nora Robertsin hömppäromaanista...

Lenkkipolulla keisarinnan takapihalla

Tänään päätin lähteä sunnuntaikävelylle astetta hienompien maisemien äärelle, ja menin metrolla Schönbrunnin Schlossparkiin ja käppäilin siellä. Siinä Schönbrunnin linnan takana ja ympärillä on nimittäin tosi hieno barokkipuutarha, joka toimii nykyisellään suurimmalta osin ilmaisena yleisenä puistona, vain muutamiin osiin siitä puutarhasta ja tietysti rakennuksiin sisälle on pääsymaksu. Kaikkein paras osa koko puistossa on se näkymä, mikä aukeaa kun jaksaa kävellä sinne puiston perälle ja kukkulan päälle. Sieltä näkyy tosi kauas, eikä miun kameralla saa sellaisia kuvia mitkä tekisi sille näkymälle oikeutta. Mutta otinpa siitä huolimatta pari kuvaa.

Mukavahan siellä oli käveleksiä, varsinkin kun sää oli hieno. Hirvittävän paljon oli lenkkeilijöitä, juoksijoita ja sauvakävelijöitä. Enkä kyllä yhtään ihmettele - jos asuisin ihan hippusen lähempänä, niin varmasti tekisin itsekin lenkkini siellä, sen verran mukavat on maisemat. Ja oman maun mukaan saa valita juokseeko mäkeä ylös ja alas vai meneekö vaan mukavaa tasaista reittiä.

Ja lenkkeilijöiden lisäksi siellä oli tietysti miut mukaan lukien miljoona ja yksi turistia. Varmaan olisi saanut ihan kiitettävän kauan jonottaa, jos olisi halunnut sisälle linnaan. Toisaalta niille sisäänpääsylipuille on laitettu sen verran hyvät hinnat, että aika moni tekee varmaan niin kuin mie tänään, ja käy vaan siellä puistossa.  

Schönbrunnin jälkeen kävin vielä pienellä seikkailulla Leopoldstadtissa (2. kaupunginosa). Siellä piti olla yksi tori, mutta eipä siellä ollut mikään siihen aikaan enää auki, vai lienevätkö sunnuntaina olleet auki ollenkaan. Pitää joskus käydä arkena kattomassa uudestaan, samoin kuin tuossa lähellä oleva vähän etnisempi tori, missä on paljon turkkilaisia erikoisuuksia.  Joka tapauksessa tulin sieltä sitten takaisin asuntolalle päin ratikalla, mikä on tietysti aina hyvä tapa nähdä uusia maisemia ja oppia tuntemaan paikkoja.  

Eipä tänään sen kummoisempia. Saunanraikkaana taas kohti uutta viikkoa ja uusia seikkailuja!

Party hard

Se olisi taas viikonloppu. Vaikka eihän se miun elämässä hirveästi näy, kun ei tuo koulu ole (vieläkään) alkanut, muuten kuin kauppojen aukioloajoissa.

Eilen vietin suhteellisen rauhallisen aamupäivän. Kävin aamulla ostamassa ruokaa viikonlopuksi ja tulostin yliopistolla parit paperit. Sain myös vihdoin pestyä pyykkiä, kun tilisiirto itävaltalaiselle tilille tuli perille. Se vaati pikkusen luovuutta lähinnä kuivauspuolen osalta, koska pikkusen arvelutti, kannattaako niille kellarin kuivaustelineille mitään vaatteita jättää vai lähtevätkö ne sieltä luvattomasti kävelemään. Mutta nepä olivat täynnä muutenkin, eli piti joka tapauksessa kehittää joku muu ratkaisu. Laitoin sitten kaikki vaatteet henkareihin kuivumaan omaan kylppäriin ja eteiseen. Hyvin toimi!

Iltapäivällä ajattelin käydä pikkuisen kävelemässä tässä lähiympäristössä, ja satuin sitten kävelemään Neubaugasse-kadulle. Siellä oli eilen ja tänään Flohmarkt, eli periaatteessa kirpputori, mutta jotenkin se sana ei ihan kuvaa täydellisesti sitä mitä se oikeasti oli. Koko katu oli siis laitettu kiinni liikenteeltä, ja sinne oli pystytetty jos jonkinlaista kojua. Oli ihan sellaista peruskirpparitavaraa, mutta sitten oli myös enemmän markkinatyylisiä kojuja, missä myytiin uusia tavaroita, vaatteita ja lompakoita ja laukkuja nyt esimerkiksi. Sitten oli ruoka- ja juomakojuja, niitäkin montaa eri sorttia, ja muutamilla yhdistyksilläkin oli omat kojunsa. Paljon oli näkemistä, ja varsinkin juustokojun kohdalla haistelemista…

Wienin yöelämäänkin kävin eilen illalla tutustumassa. Keittiössä oli aikaisemmin naapurihuoneen tyttöjen kanssa puhetta, että niillä on suunnitelmissa lähteä yksiin juhliin, ja mie sitten kysyin voiko lyöttäytyä seuraan. Oikeasti toinen niistä tytöistä oli menossa oman koulunsa muiden vaihtareiden kanssa, kaikki pedagogiikan opiskelijoita, mutta mie ja tämän vaihtarin kämppis mentiin sitten sen porukan mukana. Oli mukava ilta, mentiin yhteen baariin missä oli 80-luvun rock -teemailta, ja se näkyi sitten musiikissa. Miusta oli kyllä ihan hyviä biisejä, mutta hirvittävän omituista oli olla juhlimassa muissa vaatteissa kuin haalareissa. En mie ihan oikeasti muista koska olisin edellisen kerran ollut ilman haalareita ja tennareita baarissa. Siitä huolimatta mukavaa oli, ja tutustuin vähän uusiin ihmisiin.

Mutta siitä mie en kyllä eilisiltana tykännyt yhtään, kun eksyin näiden tuttavieni perässä baarin sille puolelle, missä tupakointi on sallittu. Hyi että miun hiukset ja paita haisi kamalalle sen jälkeen, vaikka en pitkään siellä ollutkaan, se tupakansavun haju on kyllä tosi ätäkkä tarttumaan. Jouduin silloin aamuyöllä kun tulin asuntolalle pesemään ensin hiukset ja sitten vielä puseron nyrkkipyykillä lavuaarissa, ettei vaan alkanut koko huone lemuta. Tuskin teen samaa virhettä enää hirveän montaa kertaa...

Tänään olen sitten ottanut rennosti, kävin katsomassa uudelleen siellä Neubaugassella oliko siellä samat myyjät kuin eilen, aika pitkälti oli. Sitten kävin myös ihan uteliaisuuttani ihan vähän tuolla kellarissa asuntolan kuntosalilla, testasin kuntopyörää. En kyllä tiedä onko ihan miun juttu, kyllä mie mieluummin ehkä harrastan liikuntaa esim. lenkkipolulla. Mutta jos nyt joskus on ihan kökkö keli, niin miksei sitä voisi silloin tällöin käydä jonkun kilometrin pyörälläkin polkemassa.  Sitten piti tietysti katsoa Vain elämää, ja sen kanssa syödä viimeiset Helsingistä ostetut salmiakit. Pitkäänhän niitä loppujen lopuksi riitti, olenhan mie ollut täällä jo melkein kaksi viikkoa!  

Nyt pystyi myös jo skypettämään kotiin ilman että alkoi heti itkettää, eli kyllä se koti-ikäväkin on jo aika hyvin hallittavassa muodossa. Eilen ostin myös lentoliput joululomalle kotiin, ja pelkäsin vähän, että sen jälkeen alan vaan laskea viikkoja siihen että joululoma alkaa enkä pysty yhtään nauttimaan täälläolosta. Mutta ei se nyt sentään onneksi ihan niin mennyt, enemmän on nyt vähän huojentunut olo kun se homma on hoidossa ja sain liput vielä varmaan ihan kohtuullisella hinnalla. Silti on kyllä pakko sanoa, että lentolippujen ostaminen osaa kyllä olla tosi inhottavaa ja stressaavaa puuhaa, kun se hinnoittelu on ihan uskomatonta rakettitiedettä, puhumattakaan siitä, että miun piti vielä miettiä mille päiville ne lennot kannattaa ottaa. Mutta selvisinpähän siitäkin hommasta!

Fiilis on kaiken kaikkiaan hyvä, vähän väsyttää, mutta muuten aika positiivisella mielellä. Edelleen mie olen sitä mieltä, että saisi se koulu jo kohta alkaa, että pääsisi tämä arki kunnolla vauhtiin eikä ehtisi ikävöimään, mutta ensi viikko on oikeastaan enää lomaa, ja sille on jo useammalle päivälle tiedossa kaikennäköistä ohjelmaa. Että näillä mennään!

Chanel, Dior ja kaverit

Jees, nyt on itävaltalainen pankkikortti lompakossa. Paha vaan, että en ottanut huomioon, ettei tilisiirto suomalaiselta tililtä itävaltalaiselle ole ihan samalla sekunnilla käytettävissä, niin kuin saman pankin sisällä tililtä toiselle tehtävät siirrot. Noh, onneksi on vielä pariksi päiväksi vaatteita, enköhän mie jo huomenna pääse pyykinpesuun…

Tänään oli ohjelmassa heti aamusta vielä yksi virasto, tällä kertaa maahanmuuttovirasto. Kiltisti menin sinne jo heti kahdeksalta, kun se aukesi, mutta enpä ollut ainoa. Vuoronumero 50, vaikka olin ottamassa sen viisi yli kahdeksan. Eikä se tietenkään riittänyt, että odotin yhdellä vuoronumerolla, vaan sitten kun olin jo 40 minuuttia odottanut ja pääsin sisälle sinne toimistoon, siellä lykättiin uusi vuoronumero käteen. Siinäpä sitten odoteltiin toiset 40 minuuttia. Puolitoista tuntia kesti koko toimitus, kolmekymppiä köyhempänä lähdin sieltä yhden ainokaisen leimatun paperin kanssa. Byrokratian maailma on ihmeellinen, ei voi muuta sanoa.

Iltapäivällä kävin sitten pyörimässä Wienin ihan keskustassa, eli 1. kaupunginosassa eli Innere Stadtissa. Siellä sai kuvitella olevansa rikas, kun käveli Kohlmarkt-katua pitkin ja kurkisti varovasti Diorin, Tiffanyn, Pradan, Guccin ja kumppaneiden näyteikkunoista sisään. Ei kyllä kauhean paljon uskaltanut jäädä pällistelemään, saati ottamaan valokuvia, sen verran pelottavan näköinen vartijankorsto seisoi joka ainoan putiikin ovella. Olisivat vielä luulleet että suunnittelen ryöstöä, kyllähän miusta näkee jo kilometrin päähän, ettei miulla oikeasti ole varaa hirveästi mitään noista kaupoista ostaa. Mutta olihan se hauskaa haaveilla, että jonain päivänä ehkä vielä on!

Muutenkin tuo 1. Bezirk vaikuttaa siltä että se olisi rakennettu rikkaita varten - niillä on nimittäin varaa mennä siellä paikasta toiseen taksilla. Taksikuskit nimittäin ehkä pystyy siellä pikkukatujen labyrintissä jonkin tietyn paikan löytämään (ja takseja siellä kyllä riittääkin), mutta normaalilla ihmisellä ei taida olla mitään toivoa. Mie en yksinkertaisesti ymmärrä, miten siellä voi liikkua eksymättä, suurin osa pikkukaduista on siellä tasan samannäköisiä. Lisäksi ne kadut kulkevat ihan miten sattuu, ei mitenkään loogisesti itä-länsi- ja pohjois-etelä-suuntaisesti, vaan vanhan kaupungin henkeen sopivasti ristiin rastiin. Nytkin mie ihan suvereenisti vaan päätin että kävelen näitä katuja sattumanvaraisesti ja katson mitä löydän. Sitten kun en enää jaksa niin etsin ihan minkä vaan julkisen liikenteen pysäkin tai muun tutun paikan, mistä pääsen sitten takaisin asuntolalle päin. Ihan toimiva taktiikka oli, onneksi en löytänyt mitään tosi ihanaa paikkaa sieltä pikkukujilta, olisi muuten harmittanut, kun en olisi löytänyt sitä enää uudestaan.

Siitä tulikin mieleeni, että niin meinasi käydä yhdelle kirjakaupalle tässä ihan asuntolan kulmilla. Kävelin siitä kerran muutamia päiviä sitten ohi, mutta se oli silloin kiinni, ja ajattelin, että tänne pitää kyllä tulla joskus niin että se on auki. Mutta enpä mie sitten enää muistanutkaan millä kadulla se oli. Tänään mie kuitenkin löysin sen lopulta, ja onneksi löysin! Se on nimittäin sellainen antikvariaatti, mistä saa tosi halpaa lukemista - tänään ostin pokkarin 80 sentillä. Erittäin hyvä puoli tässä on se, että kun mie ostan näitä halpoja pokkareita, mie voin sitten viedä niitä sellaisiin tuo tullessas, vie mennessäs -tyyppisiin kirjojen vaihtopisteisiin kun olen ne lukenut, ja ottaa tilalle uutta lukemista. Tuossa lähellä on ainakin yksi. Näin mie selviän vuodesta ilman suomalaista kirjastojärjestelmää!

Nyt kun on nuo pankki- ja maahanmuuttoasiatkin kunnossa, alkaa olla kaikki pakolliset paperihommat tehty, lukuun ottamatta tietysti kouluun liittyviä. Voi kunpa alkaisi lopultakin jo se lukukausi, niin saisi nekin pois päiväjärjestyksestä! Sitten olisi kaikki hyvin, kun kaikki kurssivalinnat ja Learning Agreementit olisi onnistuneesti takana. Ehkä sitten tämä hemmetin stressi-ihottumakin jo paranisi, ja hiukset pysyisi paremmin päässä. 

Sekalaisia mietintöjä

Eilen oli sitten tullut Itä-Suomessa lunta, enkä mie ollut näkemässä. Suoraan sanottuna harmitti, ja tuli heti koti-ikävä, koska yksi vuoden parhaista päivistä on se jolloin tulee ensilumi. Mutta koska ilmeisesti Salzburgissa on myös tullut lunta, mie elättelen toivoa, että se päivä tulee vielä tännekin. Ainakin jos puistoihin on ollut tarvetta laittaa varoituskylttejä, joissa kielletään lumiseen ja jäiseen aikaan kävelemästä auraamattomilla poluilla, niin voisi äkkiä kuvitella että kyllä täälläkin joskus on lunta.

Eilen sain myös ensimmäistä kertaa postia itävaltalaiseen osoitteeseen. Olihan se vaan tylsä pankkikirje, mutta siinä oli miun nimi (Frau Anni Kinnunen, kaiken hyvän lisäksi…), ja ensimmäistä kertaa miun postilokero ei ollut tyhjä, kun ihan itse avaimella sen tuolla asuntolan ala-aulassa avasin. En mie ole ikinä asunut missään, missä olisi tuollainen systeemi, kyllähän se jotenkin kovin kaupunkilaiselta tuntui. Ja nyt ei sitten tarvitse muistuttaa että joissain TOASin taloissa on ihan samanlaiset postilokerot, mie muistan kyllä. Meillä ei kuitenkaan ollut, ja jotenkin mie luulen että se koko ihmeellisyys johtuu enemmänkin siitä asuntolan aulasta kuin niistä postilokeroista. Jos se olisi ihan vähän hohdokkaampi ja vähemmän kulunut ja ilmoitustaulut ei olisi täynnä opiskelija-asuntoloille tyypillisiä juttuja, niin siitä saattaisi tulla mieleen Gossip Girl -tyyliset sisääntuloaulat. Ainakin lattia on hienosti mustalla ja valkealla kuvioitu!

Tulin tässä myös ajatelleeksi, kun kävin ruokakaupassa, että nyt täytyy kyllä ottaa täällä asumisesta kaikki ilo irti. Suhteellisen lähellä on nimittäin supermarket Hofer, josta saa ostettua ruuat aika halvalla, ja viimeksi kun kävin niin ostin kyllä myös paljon sellaista, mitä harvemmin raaskin Kaukajärven S-marketista ottaa. Esimerkiksi juustoa aion täällä kyllä laittaa leivän päälle paljon useammin, ja jos vihannesten hinnat pysyvät suunnilleen samoissa luokissa myös syksymmällä, myös salaattia tulen tekemään paljon! Muuten ruokatavara on aikalailla samanhintaista, mutta nuo pari asiaa panin heti merkille.

Suurin osa käytännön asioista on jo ihan kunnossa, mutta odotan kyllä innolla että saan haettua itävaltalaisen pankkikortin loppuviikosta. Paitsi että käteisen nostaminen maksaa miun suomalaisella kortilla 0,75 euroa per kerta, mie tarvitsen sen itävaltalaisen kortin myös pyykinpesua varten. Pyykinpesu maksaa euron per koneellinen, mikä ei sinällään ole paha, mutta se pitää maksaa pankkikortin jollain ihme Quick-toiminnolla, jollainen on siinä minun uudessa kortissa. Helpommalla siis pääsen, kun odotan kiltisti sitä kuin että alkaisin selvitellä, miten sen saa tuohon suomalaiseen korttiin. Ainut ongelma tässä on se, että pyykkiä kertyy koko ajan, ja puhtaat vaatteet alkaa pikkuhiljaa olla kortilla. Luultavasti selviän kyllä siihen asti että se pankkikortti valmistuu, mutta joku taisi kyllä väittää, että ei varmasti tule kaikkia vaatteita käytettyä, kun pakkasin tavaroita. Ei kyllä enää paljon puutu…

Tänään ajattelin aamulla lähteväni juoksulenkille johonkin kivaan puistoon, ja katson netistä löytyisikö sieltä vinkkejä minne kannattaisi mennä. Löysin yhden puiston, missä on netin mukaan mukavia, merkittyjä muutaman kilsan juoksulenkkejä, ja sinne pääsi vielä mukavasti ratikalla tuosta ihan läheltä. Pistin lenkkarit jalkaan ja läksin katsomaan millainen paikka on kyseessä. Ratikkapysäkiltä kävelin sinne puiston laidalle, ja aloin siinä sitten hölkkäillä, vaikka en ihan tarkkaan tiennyt mistä ne merkityt reitit alkaa. Jossain vaiheessa sitten aloin seurata kylttejä, joissa luki Stadtwanderweg 3. Ajattelin tietysti että ok, tämähän se on, kolmonen varmaan tarkoittaa että tämä on kolmen kilometrin lenkki. Rupesin kyllä myöhemmin epäilemään, että tämä teoria ei pitänyt paikkaansa, vaan että pitempi lenkki on kyseessä. Päätin sitten että hölkkäilen minkä jaksan ja kävelen loput, eihän miulla ollut minnekään kiire. Jossain vaiheessa se polku alkoi nousta ylöspäin, ja totesin että nyt jatkan kyllä kävellen, ei näin pitkää nousua jaksa näin pitkän juoksutauon jälkeen. Ja sitä nousua sitten riitti! Loppujen lopuksi kävelin sen koko reitin, joka ei todellakaan ollut kolme kilsaa, vaan 10 ja puoli, ja juoksulenkistä tuli vaellus. Mutta ei siinä mitään, hyvät oli maisemat siellä korkealla mäellä. (Vuorella? Ei ehkä ihan, mutta kyllä se ainakin vaara oli, korkeampi varmaan kuin Mustavaara tai Huhmarisvaara)

Että sellaista tällä kertaa. Tänä iltana aion vielä saunoa vähän, tekee niin kovin mieli. Onhan se vähän ehkä hassua, että kun tulee oppimaan itävaltalaista kulttuuria niin saa saunoa niin paljon kuin sielu sietää, mutta annettakoon se miulle nyt tällä kertaa anteeksi. Onhan se kuitenkin vähän erilaista täällä kuin kotona, palkattuine löylynlaittajineen ja näin edelleen.  Ja miksipä en ottaisi iloa irti saunasta, kun ilmaiseksi kerran pääsee! 

Ja PS. Onni onnettomuudessa, että en päässyt sille puolimaratontreenikurssille. Ei nimittäin ole tuo kunto ihan huipussaan, ehkä siinä on miulle riittävästi haastetta että jaksaa taas joskus juosta sen kympin...

Tuulen viemää

Eipä ollut ihan yhtä hieno kesäsää tänään kuin eilen - vettä ripotteli vähän kerrassaan pitkin päivää ja tuuli oli melko kova, mutta eipä tuo hirveästi menoa haitannut.

Aamulla taas kerran asiointia yliopistolla, tällä kertaa kopiokortin ostoa ja papereiden kopioimista, pitää vielä yhdessä virastossa käynti hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Helpommalla varmasti pääsen kun teen sen ennen luentojen alkua kun nyt olen vielä aamupäivisin vapaalla. Joka tapauksessa on siis käytävä maahanmuuttovirastossa, ja sinne pitää olla mukana iso nippu papereita ja todistuksia, alkuperäisinä ja kopioina. Innolla odotan, puuttuuko jotain, että pääsen sitten varmasti uudestaan seikkailemaan sinne…

Iltapäivällä olin sitten turistina (taas), ja kävin Donauturmissa. Nimi on siis suomeksi jotakuinkin Tonavan torni, se varmaan kertoo jo jotain. Hissillä menin ylös näköalatasanteelle, se oli 150 metrin korkeudessa. Pikkasenko siellä tuuli! Pelotti aivan älyttömästi, että kuvia ottaessa tarttuu tuuli kännykkään, ja se on sitten sen lorun loppu. Mutta onneksi ote piti. Tarttui se tuuli kyllä ihan hyvin takkiinkin, ja työnsi mukanaan, mutta sen verran hyvät kalterit oli vedetty koko tasanteen ympäri, että itseni puolesta en ihan hirveästi pelännyt. Näköala oli joka tapauksessa hieno, vaikka nyt vähän pilvistä olikin.

Donauturmissa oli myös se hyvä puoli, että törmäsin siellä yhteen sveitsiläiseen, minua vähän vanhempaan naisturistiin, joka pyysi ottamaan kännykällään kuvan itsestään, ja otti sitten vastavuoroisesti myös miusta kuvan. Alettiin siinä sitten vähän jutella, ja päätettiin että kun kummallakaan ei ole mitään erikoisia suunnitelmia, niin jatketaan sitten samaa matkaa. Mentiin metrolla Stephansdomiin, eli täkäläiseen isoon tuomiokirkkoon. Se on kyllä aika hieno, holvikaaret ja lasimaalaukset ja muut, mutta sitä tunnelmaa vähän pilaa, että se on ihan tupaten täynnä turisteja. Jotenkin mie tykkäisin, jos siellä olisi vähän rauhallisempi tunnelma, eikä salamavaloja räiskyisi ihan koko ajan. Pällisteltiin siellä sisällä hetki, ja mentiin sitten vielä yhdessä syömään pastat yhteen trattoriaan ihan lähellä sitä kirkkoa. Oli ihan mukava tuolleen spontaanisti hengailla uuden tuttavuuden kanssa, tuli vähän Interrail-reissu mieleen. (Nyt kun ajattelen, niin silloinkin kävin Amsterdamissa syömässä pastaa yhden hostellituttavuuden kanssa. No mikäs siinä.)

Nyt alkaa jo vähän kerrassaan tutustua myös asuntolakavereihin, ainakin näihin neloskerroksen porukoihin. Aamupalalla ja nyt illemmalla teekupposen hakureissulla tuli esimerkiksi ihan hyvä tovi jutusteltua muutamien muiden tyttöjen kanssa.

Kaiken kaikkiaan tällä hetkellä on sellainen olo, että kyllä tämä tästä alkaa sujua ja että vielä mie tänne kotiudun. Nyt kun on ollut aika mukava päivä, niin ei edes tunnu että olisi ihan kamala koti-ikävä. Näköjään juuri touhuamalla paljon ja juttelemalla ihmisten kanssa siitä pääsee suhteellisen helposti yli. Pitääpä muistaa tämä, kun seuraavan kerran alkaa ikävä vaivata!

(Sauna)kulttuuria

Turistina taas. Enkä muuten ollut ainoa - jotenkin näin sunnuntaina oli turisteja liikenteessä huomattavasti enemmän kuin aikaisempina päivinä. Tai ehkä mie olen vaan pyörinyt eri paikoissa kuin muut turistit. Tänään kohteiksi valikoitui Belvedere, Hundertwasserhaus ja Kunsthaus Wien.

Aloitin aamupäivällä Belverderestä. Miun kartan mukaan se on barokkipalatsi ja Franz Ferdinandin viimeinen asumus. Mie keskityin enemmän siihen barokkipuutarhaan, koska liput linnaan sisälle oli törkeän kalliit, ja jos mie johonkin linnaan ostan sisäänpääsylipun, se tulee olemaan Schönbrunn. Ihan komea pytinki se kuitenkin ulkoapäin oli. Puutarhassa oli mukava kävellä ja ihastella muotoon leikattuja pensaita, suihkulähteitä ja patsaita. Ja kelikin oli ihan huikea. Siellä oli paljon aasialaisia turisteja, ja seassa yllättävän paljon lenkkeilijöitä. Eihän siinä, hieno lenkkipaikkahan se on jos asuu siinä lähellä. Opaskartta kehui näköalaa, mutta se oli vähän pettymys, mie odotin että koko linna olisi ollut vähän korkeammalla, jotta olisi näkynyt vähän kauemmas. Mutta onneksi mie voin mennä aina asuntolan terassille, jos olen näköalaa vailla.

Koska sunnuntai on mainio päivä käydä museossa (koska kaikki muut paikat on kiinni), päätin harrastaa vähän kulttuuria ja käydä yhdessä näyttelyssä. Olin jo lentokoneessa lukenut Air Balticin lehdestä, että Wienissä on käynnissä kenkäteemainen taidenäyttely, ja se vaikutti kuvien perusteella hauskalta. Näyttely oli Kunsthaus Wienissä 3. kaupunginosassa, ja sen lähellä sijaitsi myös Hundertwasserhaus, joten kävin kurkistamassa sen ensin. Hundertwasserhaus on siis taiteilija Hundertwasserin suunnittelema rakennus, ja se on vähintääkin erikoisen näköinen. Se on tosi värikäs, verrattuna ainakin perinteisiin wieniläisiin valkoiseksi kalkittuihin tai ainakin vaaleisiin rakennuksiin, ja se ei todellakaan ole mikään tylsä betonikuutio, vaan sen muodoista tulee vähän mieleen lasten leikkipaikka tai joku vastaava. Ilmeisesti siinä ihan oikeasti asutaan - itseäni saattaisi jossain vaiheessa hieman alkaa ottaa päähän se turistien määrä, mikä koko talon ympärillä kameroineen pyörii, mutta ehkä siihenkin tottuu.

Aikani sitä erikoisuutta ihmeteltyäni menin siis siihen lähelle Kunsthaus Wieniin, joka on samalla Hundertwasser-museo ja on rakennuksena hyvin samantyylinen kuin itse Hundertwasserhaus. Siellä kävin katsomassa näyttelyn ”SHOEting Stars - Der Schuh in Kunst und Design”, ja tunsin itseni hyvin kulturelliksi. Esillä oli kaikennäköistä kenkiin liittyvää taidetta ja hyvin erikoisia kenkiä, ja osa oli jo vähän kammottavan puolella. Esimerkiksi yksi pari miesten kenkiä näytti siltä, että niiden pohjat olisi päällystetty hampailla, ja niiden vieressä oli mustilla tekokynsillä kuorrutetut kengät. Paljon oli huiman korkeita, ihmeellisen muotoisia ja ihan ihmeellisistä materiaaleista tehtyjä kenkiä, ja melkein kaikki näytti siltä, että kyllä ne saattaisi jollekin mennä jalkaan. Ainakin yksistä, hyvin erikoisista ehkä puolen metrin korkuisista kengistä oli myös video, missä malli jopa käveli niillä, hyvin vaivalloisen näköisesti mutta kuitenkin. Toinen pari taas oli sellainen, joissa oli sanotaanko sellainen reilun parinkymmenen sentin värikäs helmillä päällystetty korko, ja kunnon paksu norsunkakasta tehty lakattu platform. Ja sitten oli tietysti suklaakorkkarit, toinen kenkä valkosuklaata ja toinen maitosuklaata, ja yksi Minna Parikan punaisista korkkareista koottu ”veistos”. Varmaan tuli näyttelyn perimmäinen ajatus jo selväksi, itselle ainakin tuli aika nopeasti Lady Gaga mieleen, ja yhdet hänelle tehdyt kengät siellä olikin näytillä. 

Näin kulturellin elämyksen jälkeen oli mukava tehdä jotain ihan muuta, joten kävin iltapäivällä naisten vuorolla tarkistamassa asuntolan saunan. Yleensä ulkomailla ollessa miulle tulee tosi nopeasti ikävä saunaa, mutta tällä kertaa siitä ei ole kyllä huolta, ihan pätevä tuo meidän sauna on. Onhan se vähän kuiva, kun täälläpäin on tapana että löylyä käydään laittamassa vain puolen tunnin välein, ja ennen saunaan menoa pitää vielä itsensäkin kuivata, mutta kyllä se pahimpaan saunan tuskaan auttaa. Bonuksena siellä on myös kylmävesiallas, joka ihan vähän toimii avannon korvikkeena, mutta jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin oikeaan avantoon tottuneena se vesi olisi miun mielestä voinut olla vielä aavistuksen kylmempää. Mutta en mie valita, oikein mukava siellä oli saunan päälle pulahtaa. Hirveästi ei kyllä ollut porukkaa kun mie kävin, pitänee ensi viikolla joku päivä käydä vähän myöhempään, jos vaikka sattuisi muitakin samaan aikaan.

Nyt olen viikon ollut reissussa, ja fiilikset on ihan ok. Suoraan sanottuna välillä tuntuu että on paineita siitä, että pitäisi heti hirveästi kokea kaikkea, nähdä paljon, oppia kamalasti uusia juttuja ja saada nopeasti paljon kavereita. Mutta mie yritän takoa itselleni kalloon, että saan paljon enemmän tästä koko vaihdosta irti, kun se ei mene suorittamiseksi, vaan annan vain mennä ihan rennosti ja kaikessa rauhassa. Yhdeksän kuukautta on kuitenkin aika pitkä aika, ja mie ehdin kyllä tehdä nuo jutut ja muutakin, vaikka en tekisi niitä kaikkia heti ensimmäisen viikon tai edes kahden sisällä. Pikkuhiljaa ja vähän kerrallaan.