Annin vaihtariblogi

Annin vaihtariblogi

torstai 25. kesäkuuta 2015

Viimeisiä viedään


Nyt on sitten torstai, ja huomisesta lukien miulla on enää viikko vaihtoa jäljellä. Tänään on viimeiset luennot ja harjoitukset, ensi viikolla neljä koetta ja sitten The End. Asuntolasta lähtö tulee jo aiemmin, ensi viikon tiistaina klo 10 pitää olla avaimet palautettu ja kamat pihalla. Onneksi ihana ystäväni ja hänen ihanat kämppiksensä ottavat kodittoman huomaansa muutamaksi yöksi. Pitänee ostaa niille joku lahjus siitä hyvästä.

Tänään aamulla kävin viimeistä kertaa jumpassa, herttainen vanhempi jumppaopettajatäti antoi meille ₺todistukset₺ ja pienet nallekarkkipussukat, ihan kuin oltaisiin oltu vielä koululaisia. Aurinko paistoi ja oltiin ulkona, ihan niin kuin koulussakin monesti vikoina päivinä tehtiin, niin että muutenkin tunnelma sopi teemaan. Tuli vähän haikea olo.

Sitten miun pitikin kasvaa taas aikuiseksi ja käydä pankissa sulkemassa itävaltalainen pankkitili. Ihan pikkuisen kirpaisi katsoa kun pankkivirkailija otti sakset ja napsautti miun pankkikortin kahtia. Se itävaltalainen pankkikortti oli silloin syksyllä jotenkin konkreettinen todiste siitä, että nyt mie jään tänne ulkomaille pidemmäksi aikaa. Mie olin niin ylpeä, että sain avattua sen tilin vaikka piti asioida saksaksi. Se kortti oli jotenkin symboli miun maahanmuuttajuudelle. Ja nyt se napsaistiin kahtia. Miulla ei enää ole pankkitiliä kahdessa maassa. Odottakaahan vaan, kun miun pitää taas tehdä muuttoilmoitus, eikä miulla ole enää osoitettakaan.
    
Mutta se siitä tällä erää. Miun oli oikeastaan tarkoitus lukea nyt tenttiin. Onneksi on vielä tunti tehokasta peliaikaa ennen luentoa…

lauantai 20. kesäkuuta 2015

Juhannustanssit

Aika monena aikaisempana vuotena mie olen ollut juhannuksena joko a) töissä tai b) ulkomailla. Molemmissa tapauksissa minnuu on perinteisesti ottanut aavistuksen verran päähän, kun en ole päässyt mummolaan saunomaan, syömään ja tekemään keskiöistä kävelyreissua lähteelle tulevia sulhasia tervehtimään ja kukkia tyynyn alle poimimaan (lue: olemaan itikanruokana), niin kuin meillä on yleensä ollut tapana. Tänä vuonna mie olen ollut taas juhannuksen ulkomailla, mutta potutus on ollut minimaalista.

Siihen on yksi aivan looginen syy, ja sen voi tiivistää lukuun 12. Miulla on nyt jäljellä tasan tarkkaan kaksitoista päivää Wienissä vaihtarina, kuten miulle tänään yllättäen valkeni. Juhannuksia miulla on oletusarvoisesti jäljellä kohtalaisen monta enemmän.  Myös mummolaan saunomaan ja syömään mie voin mennä ihan milloin vaan, ja luultavasti näiden kahdentoista päivän jälkeen aion sen myös tehdä, tänäkin kesänä vielä useamman kerran. Mutta vaihtarina oleminen on tällä haavaa vähän now or never -tyyppinen tilanne.

Sitä paitsi, olinhan mie tavallaan juhannustansseissa. Koska oli juhannus, mie menin tanssimaan, ja miulla oli kukkamekko päällä. Tosin koska en ole koskaan ollut oikeissa juhannustansseissa, miun on vähän paha mennä sanomaan onko niissä normaalisti tapana tanssia salsaa ja bachataa. Eivätkä ne luultavasti ole latinoklubeilla, joissa taustalla näytetään valkokankaalla Copa Americaa (Meksiko-Ecuador), mutta kyllä se silti kivaa oli. Perusajatuksilla on periaatteessa ihan hyvä vastaavuus.


Ja sääkin on tällä hetkellä todella autenttinen ja juhannuspäivään sopiva, nimittäin ystävämme Esteri on tullut kylään ja vääntänyt hanat auki. Jos se nyt jotakuta siellä Suomessa lohduttaa, niin ei sitä hellettä ole täälläkään. Enää. (Mikä ei välttämättä sinällään ole ihan valtavan huono asia, mie olin ihan kuollut edelliset pari viikkoa.)

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Kieltäminen

Surun tai menetyksen käsittelemisessä on kuulemma viisi vaihetta: kieltäminen, viha, kaupankäynti, masennus ja hyväksyminen. Mie huomaan olevani erittäin vahvasti kieltämisvaiheessa kotiinlähtökriisini käsittelemisessä.

Mie olin suunnitellut, että vaihdon lähestyessä loppuaan, mie alkaisin kirjoitella erilaisia kokoelmapostauksia, tyyliin Wienin must-see nähtävyydet ja parhaat kuppilat, tai x asiaa joita olen täällä ollessa tehnyt ensimmäistä kertaa. Mutta kun mie kiellän koko kotiinlähdön olemassaolon, miun aivot ei edes kykene hahmottamaan, kuinka monta viikkkoa siihen on aikaa. (Liian vähän. Sen verran mie tiedän.) Koko bloggaaminen on jäänyt, koska on ”ollut parempaa tekemistä”, suomeksi sanottuna on ollut kiire elää elämää ja nauttia täälläolosta vielä kun voi. Sama kohtalo on muuten ollut koulunkäynnillä.

Olen jo monta viikkoa puhunut, että pitäisi tehdä joku lista, mihin kokoaisi kaiken, mitä täällä ollessa vielä haluaa tehdä, mutta sekin on joutunut kieltämisen uhriksi. Toisekseen se lista käsittäisi aika pitkälle kaiken mitä mie olen viimeisen vajaan yhdeksän kuukauden aikana ehtinyt tekemään. Teletapit uudestaan, sanon minä. Matkamuisto-ostokset on jäänyt, miun on pitänyt ostaa kaikenlaista keittokirjaa ja kangaskassia, mutta kun. Kieltäydyn ymmärtämästä, että nyt olisi sen aika.

Mie tiedän että nyt kuulostaa siltä, että kotiinlähtö on suunnilleen yhtä houkuttelevaa kuin neulojen silmään tunkeminen, mutta ei se nyt niin mene. Totta kai miusta on kiva tulla kotiin perheen ja ystävien luo. Mutta. Entäs se perhe ja ne ystävät, jotka jäävät tänne tai palaa omiin kotimaihinsa? Tässä on kuitenkin vuoden verran ehditty kokea aika paljon, ja hitsauduttu yhteen samanlaisten kokemusten myötä, selvitty ongelmista ja eletty täysillä. Vaihtarina oleminen on kuitenkin aika intensiivinen kokemus, sen voi varmasti kuka tahansa vahvistaa, joka tämän myllytyksen on käynyt läpi.  

Yksi vaihtarikaveri oli jakanut somessa kuvan, jossa oli hyvä teksti. Siinä oli ensin kysymys: "Onko kivaa tulla kotiin Erasmus-vaihdosta?" Vastaus oli: "Ei. Tai siis on. Mutta ei." Voidaan siis turvallisesti olettaa, että ko. aihepiiri on muidenkin kohdalla vahvasti kaksipiippuinen juttu.


ps. Hyvänen aika sentään että täällä on kuuma! Kuka on ollut niin viisas ja keksinyt, että lukukausi loppuu vasta heinäkuun alkuun? Tai ehkä paremmin, kuka olettaa että joku muka jaksaa lukea johonkin tentteihin, kun ulkona on varjossakin melkein 30 astetta lämmintä??

torstai 4. kesäkuuta 2015

Kesäkatu polttaa

Tulinpa sitten aurinkoisesta Itä-Suomesta takaisin vieläkin aurinkoisempaan Wieniin. Ihan totta, täällä on sää tehnyt täyskäännöksen, ja jatkuva sade on muuttunut helteeksi.

Helteessähän ei sinällään olisi mitään vikaa, mutta jotenkin jännästi mie en ole tottunut siihen, että tarvitsisi melkein kolmenkymmenen asteen helteillä ensinnäkään a) käydä koulussa, saatikka b) tehdä vielä jotain läksyjä sen lisäksi. Eilen keskiviikkona teki ehkä ihan pikkuhiukkasen tiukkaa keskittyä luennoilla, kun oli kuuma ja luentosalin ilmastointi ei ole ihan parasta a-ryhmää. Ainoa mikä miut pelasti, oli se että miulla oli onneksi tämän viikon keskiviikkona vain kaksi luentoa, ja niiden välissä puolitoista tuntia taukoa, eli näin ollen mahdollisuus mennä puistoon puun varjoon lukemaan kirjaa ja käydä jätskillä.

Tänään on (taas) pyhäpäivä, Fronleichnam, eli Herran ruumiin juhla, katolinen pyhäpäivä. Pyhäpäivä on yhtä kuin vapaapäivä, eli kehiteltiin sen kunniaksi tyttöjen kanssa pientä pikniksettiä yhdessä puistossa tuossa keskustassa. Säähän oli siihen tarkoitukseen mitä sopivin, ja piknikin jatkoille mentiin jätskiä syömään. Huhujen mukaan Zanoni & Zanonilta saisi Wienin parasta jäätelöä, joten tehtiin pieni pyhäkävely sinne Schwedenplatzin kulmille, missä se jäätelöbaari on. Hyvin tuntuisi huhu paikkansa pitävän, oli äärimmäisen hyvää jätskiä, eikä edes maksanut paljon mitään. Kaksi palloa namijätskiä (makuina Nutella ja nougat) maksoi sen kaksi euroa.


Sen jälkeen käppäiltiin vielä ihan vähän, todettiin että se on aika rankkaa näin kuumalla, ja jäätiin istuskelemaan toviksi kanavanrantaan. Tytöt lähtivät siitä sitten metrolle, mie kävelin kotiin. Ei miun suomalainen sieluni päässyt irti siitä irrationaalisesta pelosta, että jospa tämä onkin vuoden viimeinen kaunis, aurinkoinen päivä. Ajattelin, että nautinpa vielä hetken kesästä, ettei sitten tarvitse potea huonoa omaatuntoa, jos tulenkin kotiin ja otan sisällä vähän lepoa. Mahdollisesti jopa päikkärit. On tuo helle kuitenkin sen verran uuvuttavaa…

tiistai 26. toukokuuta 2015

Minä lähden Pohjois-Karjalaan

Nythän on taas se aika vuodesta, kun lehdissä lasketaan kuka kirjoitti eniten älliä ja missä lukiossa on nohevimmat ylioppilaat. Tänä vuonna sattuu myös olemaan niin, että yhtä uutta ylioppinutta juhlistetaan myös meillä kotona, ja sehän tarkoittaa sitä, että miekin teen tässä ylihuomisesta sunnuntaihin pikavisiitin kotiseudulle Pohjois-Karjalaan. Farkut tosin ei vaihdu verkkarihousuun, vaan juhlamekkoon ja korkkareihin.

Sinällään tämä reissu sattuu ihan käytännölliseen saumaan, koska nyt miulla on ensiluokkainen mahdollisuus niin sanotusti muuttaa puolet tavaroistani takaisin Suomeen. Toisaalta se on myös äärimmäisen surullinen tapahtuma, koska se tarkoittaa, että kuukauden päästä pitää muuttaa loputkin. 
 
Mie olen ollut etukäteen aivan tuhottoman huolissani siitä, miten hemmetissä mie saan kaikki tavarani roudattua Suomeen. Tänne tullessanihan mie en ihan hirveästi edes ottanut vaatetta mukaan, ajattelin että tuleehan sitä kuitenkin ostettua. Ja sitähän tuli. Mie ajattelin sitten, että pakkaan kaiken sellaisen, mitä ilman pystyn elämään kuukauden, ja vien ne jo nyt lakkiaisreissulla porukoille talteen, ja tulen tyhjän matkalaukun kanssa takaisin. Tämän suunnitelman suurin heikkous oli suunnitteluvaiheessa Finnairin 23 kilon painorajoitus matkatavaroille. En ollut kauhean optimistinen, että se 23 kiloa riittäisi.

Tässä sunnuntaina kuitenkin otin matkalaukun esille ja aloin latoa sinne syys- ja talvivaatteita. Elän myös toivossa, että kesä-heinäkuussa ei ole tarvetta puolelle tusinaa villatakkeja (Ei saa kysyä miksi miulla on niitä niin monta täällä mukana), ja pakkasin nekin. Ylimääräiset kirjat ja kengät joutanee myös viedä, ja kaikkea muuta roinaa mitä täältä löysin. Lopputulos: 18 kiloa.


Mie olen hyvin yllättynyt, etteivät ne tavarat paina sen enempää. Pitää oikein yrittää keksimällä keksiä, mitä muuta täältä vielä joutaa, että saa mahdollisimman hyvin hyödynnettyä sen kilomäärän, koska luultavasti kesällä on joka tapauksessa tiukkaa. Air Balticilla on sitä paitsi a) pienempi ja b) tiukempi painorajoitus. Mutta jotenkin miun ajatusprosessia ja pakattavien tavaroiden löytämistä vähän jarruttaa se, että mie en ole ihan riemusta kiljuen täältä lähdössä. Totta kai on kivaa mennä kotiin ja näin, mutta silti. Vähän kaksipiippuinen juttu. 

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Vienna, 12 points!

Eilen illalla oli sitten se kauan odotettu hetki - Eurovision 2015 ja finaali. Ja tottahan tätä kotikisojen ihmettä piti olla todistamassa toiseksi parhaassa mahdollisessa paikassa, eli Itävallan suurimmassa Public Viewingissä Eurovision Villagessa Rathausplatzilla. Mikä teki kukkaroon noin sata euroa pienemmän loven kuin se, jos olisi yrittänyt mennä pääkallopaikalle Stadthalleen, mutta oli tunnelmaltaan vähintään yhtä huikea.

Myö mentiin sinne Rathausplatzille siis äärimmäisen hyvissä ajoin, koska sateen riski oli merkittävä, ja eläteltiin toivoa, että päästäisiin taas sinne katoksen alle istumaan. Tiedossa oli, että ne katsomot avataan klo 16, joten päätettiin mennä sinne klo 17 katsomaan mikä on tilanne. Osattiin aavistaa, että porukkaa on tulossa kuin pipoa, mutta sitä ei osattu ennakoida, että se katsomot olisivat aivan täynnä jo neljä tuntia ennen h-hetkeä. Onneksi kuitenkin hetken kytättyämme sieltä löytyi vielä kolme vierekkäistä vapaata paikkaa, jotka pystyttiin nelistään valtaamaan. Valitettavasti osa meidän porukasta joutui jäämään muualle, kun tulivat vasta myöhemmin paikalle, mutta ei voinut yksinkertaisesti mitään - väkeä oli vaan niin paljon.

Ne neljä tuntia ennen show’ta meni aika rattoisasti, syötiin eväitä ja katseltiin esityksiä, joita siellä Rathausplatzilla oli. Ainut vaan, että koska vettä tuli siinä alkuillasta aika railakkaasti, eikä varsinaisella lavalla ollut minkäänlaista kattoa (fiksu veto, etten sanoisi…), niin ne esiintyjät joutuivat esiintymään sen ison LED-näytön takana sateen suojassa, ja se kuva sitten välitettiin kameroiden kautta screeneille. Mutta olipahan ainakin jotain katsomista. Siellä oli tanssiryhmä, a cappella -kuoro, viisuvapaaehtoistyöntekijöiden kuoro ja Conchita Wurstin laulunopettaja bändeineen. Viimeksi mainittu esitti vähän ennen finaalin alkamista Loreenin Euphorian, ja yleisöllä oli kivaa, istumapaikoillakin noustiin tanssimaan. (Enkä kiellä, etteikö se olisi voinut osittain olla myös lämmittelykeino. Oli vähän raikas ilma.)

Ja sitten se alkoi, viisufinaali 2015. Oli ehkä pikkusen siistiä. Meillä oli liput ja huivit, ja oltiin kyllä koko porukka täydellä sydämellä mukana. Bilebiisit (lue: lähinnä Israel, ja Ruotsi, eipä niitä bilebiisejä siinä balladitulvassa ihan valtavasti ollut) tanssittiin seisaallaan, balladeihin eläydyttiin heilumalla tahdissa. Ainakin meidän puoleisessa katsomossa oli suhteellisen paljon Ruotsin faneja, sen kyllä kuuli. Ja ihan rehellisyyden nimissä sanottakoon, että kyllä miekin sitä Ruotsia kannustin. Tarttuva biisi!


Jossain vaiheessa Itävallan TV-lähetyksen selostaja, jonka ääni siis meillekin sinne Rathausplatzille välitettiin, kertoi että poliisi oli joutunut laittamaan Rathausplatzin kiinni, ettei sinne enää tulisi lisää ihmisiä, se oli jo liian täynnä. Ihmisiä oli ilmeisesti ollut jo Ringstrassella asti, mikä tietysti vähän hankaloittaa liikennettä. Totuushan on se, että väkeä oli kuin pipoa koko ajan, niin kuin vähän ounasteltiinkin. Tunnelma oli sen mukainen, eli tosi korkealla. Ja toisin kuin ilmeisesti Stadthallessa, Rathausplatzilla ei buuattu edes Venäjälle, vaan kaikille hurrattiin tasapuolisesti.


Yksi illan kohokohdista oli tietysti pisteidenlasku, eikä vähiten siksi, että Itävallan pisteet luettiin nimenomaan sieltä meidän Rathausplatzilta. Se myö siis nähtiin ihan livenä! Ja koska katsomossa oli paljon sekä Venäjän että Ruotsin faneja, tunnelma oli pisteidenlaskun alusta loppuun ihan katossa. Fanit pitivät tietysti kunnon älämölöä aina kun suosikki sai isoja pisteitä. Kun se Ruotsi sitten voitti, ruotsalaiset toverimme eivät meinanneet housuissaan pysyä. Ja sitten taas tanssittiin ja juhlittiin.

Hieman kävi ehkä viisuviikko voimille, oli todella tiivis aikataulu ja jäi unet vähän vajaiksi joka yö tällä viikolla. Pisteidenlaskun alkamisen aikoihin väsytti jo finaalin aikana aika reilusti, tuloksen paljastumisen aikaan tuli pieni herättävä adrenaliinipiikki, mutta kotimatka tuntui kyllä aika pitkältä. Viimeiset 50 metriä kotiovelle oli jo aika haaste, kun väsymys iski kunnolla päälle. Ei tarvinnut ihan kauhean kauan unta etsiä, kun lopulta pääsin sänkyyn. Ja nukuin puoli yhteentoista, mikä miun kaltaiselle aamuvirkulle on sama, kuin jos normaali ihminen olisi nukkunut kolmeen iltapäivällä.

Nyt on ihan vähän tyhjä olo, kun se hetki, mitä on koko vuoden odottanut, tuli ja meni. Mitäs sitten odotetaan? Vaihto lähenee loppuaan, mutta sitä hetkeä, kun pitää sanoa heippa Wienille ja varsinkin ystäville, ei kyllä pysty ilolla odottamaan. Se on kuitenkin varma ja vissi, että ensi vuonna tuntuu tämän mahtavan illan jälkeen tosi laimealta katsoa viisuja kotisohvalta. Varmaan pitää järjestää kunnon viisujuhlat ruokineen ja juomineen, eihän siitä muuten mitään tule!

Loppuun vielä viisuviikon kohokohdat:

1) Israelin esitys ja siihen liittyvä tunnelma Rathausplatzilla (Kappalehan ei sinällään ollut mikään musiikkitaiteen helmi, mutta voi hyvä elämä mitkä bileet se sai katsomossa aikaan!)

2) Koko muu finaali

3) Itävallan pisteiden julkistaminen (Ihan vaan siksi, että on hienoa sanoa kaikille, että miepäs olin siellä mukana ja näin sen livenä.)

4) Semifinaali 1 Rathausplatzilla (Koska aina mun pitää kannustaa Pertti Kurikan Nimipäiviä.)

5) Semifinaali 2 Rathausplatzilla (Hyvä tunnelma, vaikka kylmä oli kuin Siperiassa, mutta silti miljoona kertaa jännempää kuin kotisohvalla)

6) Big Five livenä Eurovision Villagessa keskiviikkona (Australian viisu oli parempi livenä ja akustisena.)

Kiitos Conchita Wurst, että toit viisut Wieniin juuri tänä vuonna! Kyllä kävi aivan uskomattoman hyvä tuuri, että tällainen viisufriikki kuin minä pääsin vaihtoon Itävaltaan juuri tänä vuonna. Joskus ne asiat vaan loksahtaa kohdalleen.

  


keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Good evening, Europe!

Nyt se sitten on alkanut, kun sitä koko vuosi odotettiin: eilen polkaistiin Euroviisut ihan kunnolla käyntiin 1. semifinaalin merkeissä. Kotikisat kun on nyt käytännössä kyseessä, ja kaikki tapahtuu tuossa kävelymatkan päässä, niin aivan tyhmäähän se olisi, jos ei käyttäisi tilaisuutta hyväksi ja olisi messissä mahdollisimman paljon. Ainoa vaan, että se vaatii vähän priorisointia ja suunnittelua, kun olevinaan pitäisi tehdä jotain koulujuttujakin, varsinkin kun viime viikonloppukin meni maailmalla, ja lakkiaisreissukin on tulossa. Miun ylisuorittajapuoleni meinaa vähän vetää pulttia, kun en millään saa yhtä hankalaa käännösteknologian kotitehtävää onnistumaan, vaan joudun taistelemaan käännösmuistiohjelman kanssa ja tuhlaamaan siihen aikaa, jota miulla ei tällä viikolla oikeastaan olisi, mutta ei auta kuin purra hammasta ja tiukan paikan tullen laittaa tehtävä puolivalmiina tarkistettavaksi.

Mutta siis. Eilen oltiin porukalla katsomassa 1. semifinaalia Rathausplatzin Public Viewingissä. Mentiin tosi ajoissa sinne, koska ajateltiin että saadaan niin hyvät paikat ja nähdään jotakin. Onneksi lavalla oli koko illan esityksiä, niin ei edes ollut tylsää odotella show’n alkamista. Ja todellakin kannatti mennä ajoissa, koska päästiin jopa istumaan, ja mikä vielä parempaa, katoksen alle. Erityisesti siitä katoksesta oltiin todella kiitollisia, koska illan mittaan alkoi sataa vettä, ja loppuvaiheessa löytyi jostain jopa ukkoskuuro. Hyvä show oli, luonnon valoefektit (lue: salamat) ja kaikki.

Tunnelma oli tosi hyvä, väkeä oli kuin pipoa, esteetön näkymä parillekin screenille, huikea show ja Suomen esitys - eipä siihen paljon muuta voi enää toivoa. Ilmakin oli aika lämmin sateesta huolimatta, pelkällä villatakilla pärjäsi koko illan, vasta kotiin lähtiessä heitin takin päälle. Tietysti harmitti, ettei Pertti Kurikan Nimipäivät päässyt jatkoon, mutta siitä huolimatta oli kyllä mahtava ilta. Mie voisin kyllä mennä myös torstaina, jos varsinkin puolalaiset kaverit innostuu lähtemään omaa maataan kannustamaan, mutta lauantain finaalia mennään katsomaan joka tapauksessa.



Tänäänkin käytiin yhden ranskalaisen kaverin kanssa Rathausplatzilla katsomassa livenä Big Fiven (eli niiden maiden jotka on automaattisesti finaalissa) ja Australian esityksiä. Vettähän tuli kuin aisaa, mutta esitykset olivat hyviä. Kaverin piti lähteä etuajassa, koska sillä oli menoa, mie odottelin hetken sateen laantumista että sain käppäillä kotiin kuivin jaloin. Sen verran oli viileä ilma, että Espanjaa ja Italiaa en jäänyt katselemaan, kun alkoi palella. Mutta nähtiinpä ainakin Australia, Ranska ja Iso-Britannia, ja päivän viisuannos on nautittu!






Kyllä kävi tuuri, että Itävalta voitti viime vuonna! Tämä koko tapahtuma on kyllä niin mahtava, mie olen superiloinen, että olen juuri tänä vuonna täällä Wienissä ja pääsen kokemaan tämän. Olen mie kuitenkin sen verran viisufani, olkoon kuinka laimeaa tai noloa hyvänsä. Wien saa miulta varsinkin tällä viikolla, mutta muutenkin aina ja ikuisesti täydet 12 pistettä.