Joulutunnelmaa

Koska tässä nyt on enää 38 (!) päivää jouluun, niin miusta on ihan tarpeellista jo vähän virittäytyä tunnelmaan - siksipä käytiin eilen kavereiden kanssa tsekkaamassa ensimmäinen joulutori. (Ensimmäinen siksi, että tässä kuukauden sisällä tullaan varmasti tarkistamaan vielä aika monta muutakin…)

Oivan sijaintinsa vuoksi ekaksi joulutoriksi valikoitui yliopistokampuksen joulukylä. Voisi kuvitella että yliopistolla pidettävä joulutori olisi huono, mutta koska Campus ei ole ihan tavallinen kampus, niin joulutorikin oli aika mahtava. Tässä vaiheessa pitänee mainita, että Campus on yhtä kuin vanha sairaala-alue, ja se muodostuu muistaakseni yhdeksästä sisäpihasta (eli Hofista), joiden ympärillä olevissa rakennuksissa on sitten tiedekuntia aasta ööhön.  Ykköspihalla on erilaisia yrityksiä, esim. pari kirjakauppaa ja ravintolaa ja supermarketti, ja sitten siinä keskellä on isohko puistoalue. Siellä oli sitten tämä joulutori.

Mentiin sinne illalla, joten oli jo mukavan hämärää. Sinne oli ripustettu tietysti paljon jouluvaloja, ja ne pääsivät kyllä oikeuksiinsa. Kojuissa oli myytävänä vaikka mitä, oli käsintehtyä saippuaa ja tuoksukuulia ja jos jonkin sorttista syötävää ja juotavaa. Ja sitten oli tietysti ne koko torin päätähdet: glögi- ja punssikojut. Glühwein ja Punsch on monelle täkäläiselle ja muillekin tärkein syy käydä joulutorilla - onhan se kivaa juoda lämmintä kylmällä kelillä, ja kai se on kaikille mukavaa vaihtelua juoda välillä alkoholinsa kuumana ja ulkosalla baarien sijaan.  Kyllä mie ainakin mieluummin seisoskelin kavereiden kanssa ulkona raittiissa ilmassa jouluvalojen keskellä kädessä lämmin mukillinen vadelmapunssia kuin savuisessa yökerhossa strobovaloissa muovimukin kanssa.  

Pikkasen joulutunnelmaa latisti miun kohdalla lumen puuttuminen, jotenkin se olisi kruunannut joko jutun. Tai edes pieni pakkanen olisi ollut paikallaan. Mutta ei voi valittaa, tunnelma oli hyvä, oli hämärää ja valoja ja jouluisia tuoksuja ja joulumusiikkia. Aika lailla kaikki aistit saivat jonkinlaista jouluista stimulaatiota. Tykkäsin.

Joulusta nyt puheen ollen: täällä ei joululahjoja tuo joulupukki vaan Christkind, joka nimenä viittaa Jeesus-lapseen. Christkind tuo lahjat niin, ettei tule nähdyksi, eikä kukaan oikeasti tarkkaan tiedä, miltä se näyttää. Toisaalta monilla joulumarkkinoilla Christkind näyttäytyy, ja tähän rooliin pidetään samantyylinen haku kuin Suomessa Luciaksi. Ja itse asiassa sen mitä mie oon nähnyt kuvia tästä Rathausplatzille valitusta Christkindlistä, se myös aikalailla näyttää Lucialta, jos otetaan pois punainen vyö ja vaihdetaan kynttiläkruunu sädekehään. Kyllä Itävallassakin joulupukki tavallaan tunnetaan, mutta enimmäkseen se on se amerikkalainen valepukki. Yksi asuntolakaveri oli ihan yllättynyt kun tästä aiheesta keskusteltiin ja mie sanoin että joulupukki asuu Korvatunturilla. Ei se ollut koskaan kuullut että oikea joulupukki tulee Suomesta. 

Romeo & Julia

Toissapäivänä harrastimme jälleen kerran muutamien kavereiden kanssa korkeakulttuuria - päätettiin mennä katsomaan balettia, tällä kertaa Romeo ja Julia Wienin kansallisbaletin esittämänä Staatsoperiin. Ja tietenkin seisomapaikoille, säästäväisiä (lue: taloudellisesti rajoittuneita) opiskelijoita kun ollaan.

Mie olin aavistuksen skeptinen, saadaanko myö niitä lippuja ollenkaan, kun kyseessä oli koko baletin viimeinen esitys. Erittäin skeptinen mie olin siinä vaiheessa, kun näin sen jonon, mikä siellä seisomapaikkakassalla oli kun mentiin: se ulottui ulos asti ja jatkui melkein koko ulkoseinustan pituudelta. Mutta ihme kyllä päästiin vielä sisälle ja saatiin liput parvekkeelle hintaan kolme euroa per nenä. Ja kävi oikeastaan vähän tuuri myös niitten varsinaisten paikkojen suhteen, päästiin myös sellaiseen kohtaan seisomaan mistä jopa näki suhteellisen hyvin.

En ollut ennen käynyt Staatsoperissa, sehän on rakennuksenakin tietysti aika mahtava. Täällä Wienissä tietysti noita upeita rakennuksia on joka kulmalla, mutta silti ne ovat aina yhtä vaikuttavia.  

Itse baletti oli tietysti myös hieno.  Kapellimestari oli ilmeisesti nimestä päätellen suomalainen, tajusin sen vasta kun lueskelin toisella väliajalla ajankuluksi yhtä ohjelmaesitettä.

Yllättävän hyvin sen tarinan pystyi kertomaan pelkän musiikin ja tanssin avulla, jopa mie joka en suoraan sanottuna kamalasti baletista tai tanssista ymmärrä pysyin kärryillä siitä mitä milloinkin tapahtui. Jotenkin se ei miusta ollut ihan niin romanttinen kuin mie luulin/toivoin, mutta olihan se hyvä.  Mutta pakko myöntää, että siinä vaiheessa kun se Julia hörppäsi sitä ihme litkua mikä sen tainnutti, en voinut olla ajattelematta, että kuinka tyhmä pitää ihmisen olla. Olisi edes jotenkin vinkannut sille Romeolle koko suunnitelmasta, niin kaikki olisi voinut päättyä vielä ihan hyvin. Mutta ei kai sitten.

Mainittakoon nyt vielä se, että ennen balettia olin oikeusterminologian luennolla, ja siellä meillä oli vähän erikoisohjelmaa. Yksi EU-tulkki oli kertomassa työstään, ja jotta tulkkauskurssilaiset saivat treeniä, niin se luento tulkattiin simultaanisti tšekistä saksaksi ja saksan kautta sitten muutamille muille kielille. Se tarkoitti siis sitä, että tulkit olivat luentosalin perällä tulkkauskopeissa ja meillä kuuntelijoilla oli kuulokkeet päässä. Vaikka mie mukamas kääntämistä ja tulkkausta opiskelenkin, en ollut ikinä ennen kuullut simultaanitulkkausta missään, paitsi ehkä kerran tai kahdesti telkkarissa. Oli aika jännää. Vitsi olisi hienoa osata itse tulkata niin. Ja oli se luento itsessäänkin ihan mielenkiintoinen. Jos se tulkkaaminen osoittautuu miun jutuksi, niin EU olisi aika optimaalinen työpaikka. Mutta katsotaan nyt.

Se pieni ero

Tänään sain takaisin erinäisiä kokeita ja pistareita. Sain kakkosen englanti-saksa -käännöskurssin välikokeesta. Ennen en ole kakkosta mistään saanut, joten kirpaisi ihan pikkusen. Sitten tajusin, että hei, miehän oon nyt Itävallassa. Suomessa asteikko on 1-5. Ok, niin on Itävallassakin. Siinä on kuitenkin se yksi pieni ratkaiseva ero: kun meillä vitonen on paras ja ykkönen huonoin, täällä taas ykkönen on paras, ja vitonen on hylätty. Mutta kun se suomalainen versio on niin tatuoitu miun aivoihin, mie jouduin ihan oikeasti hetken miettimään, että oliko se kakkonen nyt hyvä vai huono numero. Hitsin hyvähän se oli, varsinkin kun koe oli hankala ja pelkään sen kokeen tehnyttä opettajaa ihan älyttömästi, joten olen ihan superiloinen. Mitäpä muutakaan voi olla, jos pääsee yhden numeron päähän parhaasta? Jotenkin tuntuu silti hassulta leijua kakkosesta, koska miun oppiman mukaan kakkonen ei ole erityisen hyvä numero, ja piste. Nyt pitäisi siis vaan muuttaa ajatusmallia ensi syksyyn asti.

Jännä miten joka ikiselle opiskelijalle hyvin arkipäiväinen asia, eli arvosteluasteikko, voi olla niin kulttuurisidonnainen. Esimerkiksi Italiassa yliopistoissa kuulemma arvostellaan asteikolla 0-30, ja kaikki alle 18:n on hylätty. Italialaisille ei tietysti ole kamalan vaikea sopeutua itävaltalaiseen arvosteluasteikkoon, kun se on niin erilainen. Meidän järjestelmä näyttää täsmälleen samalta, mutta on kuitenkin ratkaisevalla tavalla erilainen - ehkä miun on juuri siksi näin alussa vähän hankala tottua siihen.

Mie ymmärrän nyt niin paljon paremmin sen pienen anekdootin siitä, kuinka yhden itävaltalaiseen systeemiin tottuneen Tampereen opettajan mielestä on ainakin jossain vaiheessa ollut sydäntä särkevää kertoa oppilaalle, että se on saanut vitosen. Pystyn jotenkin samaistumaan! 

Suomi-yhteyksiä

Niin... Olihan miulla tänään jotain järkevääkin kirjoitettavaa, mutta jotenkin se unohtui ihan kokonaan kun innostuin tarinoimaan siitä vessapaperista. Miun puolustukseksi - se oli oikeesti tosi yllättävää, että niinkin arkipäiväinen objekti voi olla niin uudenlainen ja aiheuttaa niin paljon hämmennystä. (Ja toisekseen oli vähän väsy.) Mutta nyt se juolahti mieleen kun olin yhden kaverin kanssa kahvilla ja alettiin jutella jostain mikä liippasi läheltä ko. aihetta.

Mie en olisi ikimaailmassa kuvitellut, että mie tapaan Wienissä jonkun ei-suomalaisen, joka on ikinä edes kuullut Joensuusta, ja tietää tasan tarkkaan mitä mie tarkoitan kun sanon että Suvantosillan yli pyöräileminen ei ole talvella ja tuulisella säällä millään tasolla miellyttävä kokemus. Suunnilleen vain yksi miun Tampereen suomalaisista yliopistokavereista tietää sen, ja siitä huolimatta mie oon nyt löytänyt sellaisen ihmisen Wienistä.

Tänään tapasin yhden tandemkaverin (jälleen kerran, mie olen oikea tandemlunttu: tandemkavereita riittää joka sormelle), ja kävi sitten ilmi, että tämä finno-ugristiikan (=suomen kielen) opiskelija oli ollut vaihtarina missäpä muuallakaan kuin Itä-Suomen yliopistossa, ja asunut vuoden Hukanhaudalla. Onhan se nyt järkeenkäypää, että kun mie nyt näiden suomen opiskelijoiden kanssa olen tandemin yhteydessä enempi ja vähempi hengaillut, ne tekevät opiskelijavaihtoja Suomessa. Eikä Suomessakaan ole ihan loputtomasti yliopistoja, todennäköisyys sille että Suomessa vaihdossa ollut fennisti on ollut juuri Joensuussa on joku 1:7 tai sitä luokkaa. Mutta silti. Olin ihan superyllättynyt.

Jotenkin kun tulee tuollaisesta pienestä kaupungista, niin oletusarvo täällä ulkomailla on ihan suoraan että ei sitä kukaan koskaan tunne. Ja niin sen on kaikkien muidenkin maiden kohdalla, ei pelkästään Suomen - pikkukaupungista kotoisin olevat sanovat aina jonkun vähän kuvailevamman määritelmän kun kertovat mistä ovat kotoisin, miekin aina sanon suoraan olevani kotoisin Itä-Suomesta, jos joku haluaa tarkemman määritelmän niin sitten ne yleensä kysyvät.

Eikä tuo edes tarkkaan ottaen ehkä ollut ihan ensimmäinen kerta, kun jollekin on Itä-Suomi tuttua aluetta. Olen tavannut myös yhden itävaltalaisen, jolla on suomalainen isä. Isän suku asuu Savonlinnassa, ja heillä on kesäisin tapana vuokrata mökki Puruveden rannalta.

Tästä voidaan vetää johtopäätoksenä viikon filosofinen havainto: Eurooppa on oikeastaan aika pieni paikka. Varsinkin yliopisto-opiskelijalle näin Erasmus-aikakaudella, ja etenkin jos sattuu tapaamaan ihmisiä oikeasta opintosuunnasta.

Koska opiskelun lykkääminen on kivaa myös vaihtarina

Maija Poppasen jälkeen en valitettavasti ole tehnyt valtavasti mitään kehittävää, vaan joko a) ollut luennolla tai b) hengaillut kavereiden ja tandemparien kanssa erinäisissä ravintoloissa ja kuppiloissa. Koska mikään rakentava tekeminen (lue: kokeeseen lukeminen) ei näin lauantaina ja aavistuksen univajeisena (t. herään aamulla aiemmin tekemään läksyjä koska saan silloin paremmin tuloksia aikaan ja olen silti iltamyöhään kavereiden kanssa ulkona) jaksa kiinnostaa, ajattelin tässä jakaa yhden tarinan. Sitten on ainakin jotain kirjoitettu blogiinkin, niin huomenna on yksi syy vähemmän olla opiskelematta.

Huomasinpa tässä yhtenä päivänä, että vessapaperi oli melkein lopussa. Minäpä sitten reippaana tyttönä kipittelin DMään ja vessapaperihyllylle. Katsoin sieltä jonkun kivan ja kohtuuhintaisen perusvessapaperipaketin, ja nappasin sen kassalle jäämättä sitä enempää tutkimaan.

Kotona sitten avasin tämän kyseisen vessapaperipaketin, ja näin tämän:

Ajattelin tietysti ensimmäisenä, että mikä ihmeen järki tässä oikeasti on - miten tällaisen rullan saa muka vessapaperitelineeseen?? Sitten vilkaisin tarkemmin sitä pakettia, ja näin kuvasarjan muodossa siihen printatut käyttöohjeet, ja ymmärsin mitä miun pitää tehdä:

Siinä on sisällä pikkurulla paperia! Jonka voi ottaa mukaan ”arkeen, matkalle ja urheiluharrastuksiin.”  Mielenkiintoista, miten niinkin perustuote kuin vessapaperi voi yllättää. Tällaisen innovaation tarpeellisuudesta voikin sitten olla montaa mieltä, puhumattakaan siitä että mie tein kokonaisen blogipostauksen tästä aiheesta. Mutta olkoon… 

Supercalifragilisticexpialigetisch!

Nyt on kyllä aivan pakko tehdä vielä pikapostaus, koska nyt leijuttaa ja aika huimasti - en ole varmaan eläessäni nähnyt mitään niin hienoa kuin Mary Poppins -musikaali Ronacherissa. Aivan uskomatonta!

Nyt illalla oltiin siis katsomassa kolmen kaverin kanssa kyseistä spektaakkelia, ja kyllä kannatti mennä! (Ja olisin voinut ihan mielelläni maksaa enemmänkin kuin viisi euroa plus narikka tuosta lystistä, olisi ollut koko rahan arvoista.) Käsittämättömän hieno esitys. Lavasteet olivat upeat, ja ne muuttuivat jatkuvasti, kun osia niistä liikkui ja taustat vaihtui ja niin edelleen, valot olivat vaikuttavat, valtavan hieno puvustus, huikeat näyttelijät, hienoja musiikki- ja tanssinumeroita, ja spektaakkelimaisia erikoistehosteita. Maija Poppanen taikoi pienestä laukusta korkean naulakon ja ruukkukasvin, ja lensi koko katsomon yli, keittiö meni palasiksi ja palasi takaisin ehjäksi, ja nuohooja käveli pystysuoraa seinämää pitkin ja pää alaspäin katossa. Oli upean näköistä. Maalaislikka tuijotti taas silmät pyöreänä.

Mie en vaan voi käsittää miten tuollaiset laulua ja tanssia sisältävät musikaalinumerot on vaan niin ihania. Kotimatkalla teki koko ajan mieli tanssia ja laulaa luikauttaa, oli kyllä kerta kaikkiaan niin hyvän tuulen musikaali ettei mitään jakoa. Voin sanoa että Supercalifragilisticexpialigetisch pyörii päässä seuraavat kolme viikkoa, mahdollisesti vielä kauemminkin. Ja voin taata, että ylihuomiseen (nah, luultavasti huomiseen, sen verran innostunut mie just nyt olen) mennessä mie osaan sanoa supercalifragilisticexpialigetisch myös ääneen, ja se tulee olemaan miun vakiovastaus kysymykseen kuin kysymykseen.

Ja teelusikallinen sokeria on tästä lähtien miun ratkaisu kaikkiin ongelmiin.

Kiirettä pitää, osa 2

Marraskuu on sitten alkanut, ja sen myötä saapui myös huonekaveri. Tänään aamulla sain kämppikseksi saksalaisen journalistiikan opiskelijan, kovin mukavan oloinen on. Ehkä pikkusen minua nuorempi, joka tapauksessa aloitti nyt syksyllä tutkinto-opinnot täällä Wienissä. Nyt on jotenkin tavallaan helpottunut olo, kun ei tarvitse enää miettiä kuka tulee ja milloin, mutta kyllähän tähän uuteen tilanteeseen joutuu totuttelemaan, puolitoista kuukautta mie kuitenkin sain levittäytyä ja olla ihan yksinäni tässä huoneessa. Mutta eiköhän se siitä, kunhan tässä nyt vähän tutustutaan ja sitä rataa.

Jos nyt kuitenkin sitten palataan vielä vähän ajassa taaksepäin - perjantaina oli siis halloween, ja mentiin muutamien kavereiden kanssa yksiin juhliin, taas kerran palatsiin. Oli ihan mukavaa, tanssiminen on aina hauskaa. Mie olin jopa vähän pukeutunut, vaikka ihan hirveästi ei kiinnostanutkaan panostaa: punaisen mekon kun heitti päälle ja punaisen huivin asetteli päähän hupuksi niin oppala, siitähän tulee Punahilkan asu käden käänteessä. No joo, olihan se rehellisyyden nimissä vähän laimea, mutta kyllä ihmiset tunnistivat, mitä mie yritin esittää!

Lauantaina tapasin toisen tandemkaverini, 22-vuotiaan suomen kielen opiskelijan. Tavattiin taas kahvikupposen ääressä, ja tällä miun tandemkaverilla oli kolmevuotias tyttärensä mukana. Voi kun toinen oli niin söötti! Oli ihan hauska kuulla myös miten tuollainen taapero puhuu, ikinä ei voi tietää minkälaista kieltä joutuu tulevaisuudessa kääntämään, vaikka johonkin telkkariohjelmaan tekstityksiä tehdessä on ihan mahdollista että joutuu kääntämään lapsen puhetta. Ja tietysti oli myös mukavaa jutella oman ikäisten kanssa, tämänkin tandemin kanssa tultiin tosi hyvin juttuun ja löydettiin helposti puhuttavaa. Myös suomeksi puhuminen oli tosi helppoa, koska tämä oli ollut lukiossa vaihtarina Suomessa, ja osasi sen takia hullun hyvää suomea.

Illalla tandemin jälkeen kävin vielä pyhäinpäivän kunniaksi itsekseni Zentralfriedhofilla, eli Wienin isoimmalla hautausmaalla, koska se nyt vaan jotenkin kuuluu pyhäinpäivään, samaa mie teen Tampereellakin. Täällä on ihan samalla tavalla tapana viedä hautausmaalle pyhäinpäivänä kynttilöitä, mutta yksi ratkaiseva ero täällä on: ne kynttilät ovat punaisia, eli se valo on ihan erilainen. Jotenkin se tunnelma oli siksi myös erilainen, en mie oikein osaa sitä kuvailla. Mutta sen voin sanoa, että tykkään paljon enemmän siitä suomalaisesta tyylistä, eli valkoisista tai kirkkaista kynttilöistä, niiden valo on paljon pehmeämpi ja miun mielestä kauniimpi. Ihan sattumalta satuin muuten myös kävelemään Beethovenin haudan ohi, sinne oli tuotu paljon kynttilöitä.

Yksi ehkä parhaista asioista koko vaihdossa on se, että pääsee tekemään asioita, joita ei ole ikinä ennen elämässään tehnyt. Sunnuntaina mie kävin kahden kaverini kanssa ensimmäistä kertaa elämässäni katsomassa balettia. Volksoperissa pyörii tällä hetkellä Märchenwelt-baletti, joka on oikeasti suunnattu lapsille, mutta silti se oli tosi hyvä. Siinä oli kaksi eri satua, ensin Ruma ankanpoikanen ja väliajan jälkeen Aladdin, ja mie olin ihmeissäni kuin olisin ollut viisivuotias tai jotain, tuijotin silmät pyöreänä koko baletin ajan. Tässä koko hommassa oli yksi erittäin hyvä puoli: myö maksettiin lipuista seisomapaikoille 3 e, ja 1,10 e narikasta. Hei oikeasti, neljä euroa baletista! Ihan älytöntä! Eikä meidän edes tarvinnut todellisuudessa seistä sitä koko kahta tuntia ja viittätoista minuuttia, koska ne oopperan lipuntarkastajat kävivät just ennen esityksen alkua sanomassa meille, että koska viimeisellä rivillä on tyhjää, myös seisomapaikoilla olevat saa mennä istumaan. Neljällä eurolla saa nippanappa kakkupalan konditoriasta, tai sitten sillä voi myös mennä katsomaan balettia. En tajua. Ihan yhtä vähän mie tajuan, että myö ollaan tänään illalla menossa kattomaan Maija Poppasta Ronacher-teatteriin, ja liput maksaa viisi euroa. Aivan käsittämätöntä.

Eilen maanantaina oli sitten aavistuksen stressaava koulupäivä, koska miulla oli esitelmä, pistari ja välikoe samana päivänä. Ja tämä välikoe oli siitä vaikeasta kurssista, jolla on pelottava opettaja. Onneksi saatiin käyttää tietokoneita ja nettiä, muuten olisi tullut itku. Ei sillä etteikö se koe olisi siitä huolimatta ollut vaikea, mutta nyt miulla oli sentään edes pieni mahdollisuus päästä läpi. Ikinä ennen miun ei ole tarvinnut opettajia pelätä, mutta nyt on kyllä tunnustettava, että tuon ko. kurssin pitäjä pelottaa minnuu ihan oikeasti. Sen huomasi kyllä, kun halusin tarkistaa että olenhan varmasti lähettänyt koevastauksen oikeaan osoitteeseen, mutta aloin välittömästi änkyttää normaalia paljon pahemmin ja unohdin kaikki saksan sanat ja kielioppisäännöt. Nyt se opettaja ihan varmasti luulee että mie en ollenkaan osaa puhua, vielä vähemmän saksaa. Mutta ei voi mitään, Siperia opettaa…

Illalla rentouduin ja toivuin välikokeesta yhden tandemkaverin kanssa, mentiin yhteen korealaiseen kuppilaan juomaan hyvää mangoteetä. Tämä tandemkaveri on myös 22-vuotias, opiskelee kiinaa ja koreaa ja harrastuksena suomea. Tällä kertaa höpöteltiin vaan rennosti saksaksi, koska tämä kaveri ei ole vielä kamalan pitkällä opinnoissaan, mutta seuraavalla kerralla puhutaan sitten enemmän suomea. Jälleen kerran tultiin hyvin juttuun. Nyt voi varmaan jo sanoa, että koko tandemjuttu oli hyvä idea, olen jo tutustunut tosi mukaviin itävaltalaisiin, ja näin ollen pääsen juttelemaan myös äidinkielisten puhujien kanssa, enkä pelkästään vaihtareiden. Ja nyt kun tulin ajatelleeksi, niin siinä mielessä miulla kävi tuuri tuon kämppiksenkin kanssa - äidinkielinen saksanpuhujahan sekin on.

Tulin tässä yhtenä päivänä ajatelleeksi, että miun sosiaalinen elämä täällä nyt on mitä on, eli suhteellisen vilkasta ja kiireistä, kuten nyt tästäkin postauksesta taas näkyy (lue: kutakuinkin joka päivä jotakin menoa jonkun kanssa). Saattaa hyvinkin olla että tähän jos tottuu, voipi ensi syksynä Tampereella voi olla vähän yksinäistä. Ainakin jos palaan vaan samaan tyyliin mikä miulla oli kahtena ekana vuonna, enkä hanki uusia harrastuksia tai jotain. Mutta se on sitten sen ajan murhe, eikä välttämättä olisi edes hirvittävän huono asia jos miun luonne täällä muuttuu sosiaalisempaan suuntaan. Nyt ainakin näyttää kehitys johtavan juurikin siihen.